Seppo Zetterberg: Kulttuuria ja kumouspuuhia (SKS 2013)

Kulttuuria ja kumouspuuhiaJulkaistu Tuglas-seuran Elo-lehdessä 3/2013

Emeritusprofessori Seppo Zetterberg nimeää mielellään itsensä Viron historian harrastajaksi. Tämä ei taida olla vain leikillistä vähättelyä. Kukapa olisi työkseen ryhtynyt pöyhimään varsin kapean ajanjakson aihepiiriä, jonka kiinnostavuus saattaa etukäteen vähintäänkin arveluttaa.

Totta kai Zetterberg on ammattitutkija ja monen tulevan Viron tutkimuksen peruskiven laskija, mutta iloksi itselleen ja meille lukijoille myös ”asjaarmastaja”, joka osaa tehdä kiinnostavaksi.

Kulttuuria ja kumouspuuhia kertoo Helsingin virolaisyhteisön elämästä vuosina 1901–1909. Samalla se on kuvaus Suomen vapaudesta ja sen rajoista Venäjän keisarikunnan erillisalueena. Hyvän kirjan jälkeen kaikki ei ole enää samoin kuin ennen. Zetterbergin valitsema ajanjakso osoittautuu moni-ilmeiseksi ja pinttyneelle estofiilille hiukan karvaaksi. Suomen sillalla yhdessä sykkivän runon tai aatteen punasävyistä ajaudutaan kahdeksassa vuodessa suorastaan suhteiden verihyytymään. Ettäkö jo tuolloin, saa lukija toistuvasti hymähtää.

Murroskohta on vuosi 1905, joka politisoi Suomen sillan. Suomenlahtea ei nyt ylitetty vain ihanteiden, opintojen ja työn perässä, vaan erityisesti pakon edessä. Venäjän vallankumouksellisten kurinpalautus merkitsi ennennäkemätöntä virolaisvirtaa. On arvioitu, että seuraavana vuonna Helsingissä eleli jo 3000 virolaista, valtaosa tavalla tai toisella pakolaisena. Suuriruhtinaanmaan turviin saapui myös venäläisiä, lättiläisiä ja puolalaisia. ”Viron kieltä kyllä kuuli tiheään, mutta venäjää huomattavasti enemmän, koska Pietarin kautta Suomeen oli paennut kymmeniätuhansia ihmisiä”, muisteli Karl Ast.

Ståhlberg esitteli Viro-seuran kenraalikuvernööri Bobrikoville

Virolainen sivistyneistö on pitänyt ääntä ja arkistoja. Niukemmin on jäänyt tietoa yhteisön enemmistöstä, jonka muodostivat käsityöläiset, pienyrittäjät ja tavallinen työväki. Kuvaavasti hakemuksen ensimmäisestä omasta yhdistyksestä allekirjoittivat peruukintekijä, torikauppias ja kaksi räätäliä. Lopullisen siunauksen Helsingin virolainen hyväntekeväisyysseura sai helmikuussa 1903 itseltään kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta. Esittelijäkään ei ollut sen vähäisempi kuin protokollasihteeri Kaarlo Juho Ståhlberg.

Seura vuokrasi toimitilakseen vastavalmistuneen Polyteknikkojen talon pikkusalin, jossa parasta hyvää tarjosivat lukuisat tanssi-iltamat. Pakolaisten myötä myös seuran luonne muuttui nopeasti, ja Mihkel Martnan ohjastamana siitä tuli käytännössä työväenseura. Zetterbergin esiin nostamista hahmoista tämä maalarimestari-lehtimies on kiinnostavimpia: kaikkialle ehtivä aatteen sukkula ja sanan säilä.

Pohjolan Pirtti

Suomessa oli sananvapaus, mutta rajansa silläkin. Eduard Vilde julkaisi pilalehteä Kaak (Kaakinpuu) ja sai pakoillla virkavaltaa venematkan takana Lammassaaressa, raittiusseura Koiton juuri valmistuneessa Pohjolan Pirtissä (kuvassa).

Jopa kuolemaantuomitut Konstantin Päts ja Jaan Teemant elivät Suomessa suhteellisen mukavasti. Hämeenkylässä he harjoittivat aatetyön ohella myös puutarhanhoitoa.

Helsinki oli myös etappina mannermaalle, jonne Eduard Vilde matkusti Edvard Gyllingin passilla ja Konrad Mägi Tyko Sallisena.

Tuleva riigivanem lähetettiin vankivaunussa Venäjälle

Kitkaakin toki oli. Virolaisten pelättiin tuolloinkin uhkaavan työpaikkoja. Helmikuussa 1906 lättiläisbolševikit ryöstivät väkivaltaisesti Venäjän valtionpankin haarakonttorin, jolloin kaikki pakolaiset heitettiin samaan kattilaan. Monet yhteisön jäsenet etsivät tällöin turvaa Tukholmasta tai etäämpää.

Pilvilinnan romahdus koettiin alkuvuodesta 1909, jolloin harhainen vihje Suomen Pankin ryöstösuunnitelmasta johti virolaisten joukkopidätyksiin. Ohessa paljastui, että monet heistä oleskelivat maassa luvattomasti. Ensimmäisessä vankivaunussa Venäjälle karkotettiin tuleva riigivanem Jaan Teemant. Tästä seurasi lehdistömyrsky, jossa kaikki kaunat päästettiin valloilleen. Naapurikansa oli kaikkeen syypää ja pahantahtoinen, molemmilla rannoilla.

Kulttuuria ja kumouspuuhia on paljolti henkilöhistoriaa. Maallikkolukijoille Zetterberg on laatinut tärkeimmistä hahmoista tietolaatikot. Hän on löytänyt mainioita kuvia ja lehtileikkeitä, mutta ne on julkaistu lohduttoman pieninä. Toivottavasti niissä ei säästetä vironkielisessä painoksessa.