Mainosmiesten ”huonomuistisuus” voi johtaa näin koomisiin lopputuloksiin. Asiakasta arvostava panimokin voisi vaatia tekstittäjiltään enemmän.
Saarenmaa on toki vahva olutsaari – ja vahvan oluen saari – jo ammoisista ajoista. Lager-oluen valtakausi, joka muualla alkoi 150 vuotta sitten, koitti siellä kuitenkin paljon myöhemmin. Itse asiassa teollisen oluen kehitys viivytti Tuulimyllyn rantautumista.
Vielä 1800-luvun loppuvuosina saarelaisten janoa tyydytti kuusitoista pienpanimoa. Vain yksi sijaitsi Kuressaaressa ja muut olivat ympäri maakuntaa. Oluenpano päättyi keisarilliseen ukaasiin, joka Sarajevon laukausten kajahdettua sääti sota-ajan kieltolain vuonna 1914. Tällöin olutta pani vielä kolme tehdasta: kaksi Kuressaaressa ja yksi Kellamäen kartanossa.
Saarenmaan panimoiden vaikeneva aika 1914–70
Itsenäistyneessä Virossa saarelaisten janoa sammuttivat kotipanijat. Veroeduista huolimatta yhtään oluttehdasta ei enää avattu. Ei edes yritetty avata. Mantereen suuret panimot tyydyttivät teollisen oluen niukanlaista kysyntää Kuressaaren yhteisvarastosta.
Lagerin laivaaminen mantereelta jatkui entiseen tapaan neuvostovuosina.
Sodan jälkeen oli ehtinyt kulua jo neljännesvuosisata, ennen kuin kulutusosuuskuntien Varma-yhtymä laajensi virvoitusjuomista olueen.
Kaupungin nimi oli vielä Kingissepa ja Saarenmaakin Kingissepan rajoni. Laitteet hankittiin Tšekkoslovakiasta ja oppi Tarton panimomestareilta.
Ensimmäinen olut keitettiin 18. elokuuta 1970. Pullottamaan ryhdyttiin 12. lokakuuta.
Päämerkit olivat Žiguli ja Saaremaa Õlu. Edellinen oli yleisliittolainen, väitetysti Samaran oluttehtaassa kehitetty valtamerkki, jota lähes kaikkien neuvostopanimojen tuli kansalle jakaa. Esimerkiksi Sakussa Žigulin osuus nousi vielä 1980-luvulla 92 prosenttiin. Saaremaa Õlu oli sen sijaan oman panimon oma merkkituote, vaikkakin Tarton oluen kaltainen.
Puoli litraa Katajaolutta 19 kopeekalla
Žigulin kantavierteen tuli olla 11°, vahvuuden 2,8–3,5 % ja hinnan 21 kopeekkaa (0,5). Näin oli Moskovassa reseptikirjaan vahvistettu. Saaremaa Õlun vastaavat kansalliset mitat olivat 16°, 4,2 % ja 28 kop. Vuonna 1982 tuli tuotantoon yllättävästi Kuressaare Õlu (13°, 27 kop), vaikka kaupunki kantoi vielä punaisen poikansa nimeä. Lämmöllä muistettu ja vain ajoittain tuotettu Kadaka (Kataja) oli itse asiassa 19 kopeekan halpis, kantavierre 9,5°.
Yleisliittolaiseksi laatuolueksi 1970-luvulla lanseerattu Jatšmennyj Kolos (Ohrantähkä) sai jäädä mantereelle, jossa Kuldne Oder -olutta panivat suurten ohella myös kolhoosipanimot. Ehkäpä poliittisetkin panimomestarit oivalsivat, että saarelaisille laatu on saarelaista.
Saaremaa Õlun etikettien kuva-aihe oli pääsääntöisesti tuulimylly, mutta mm. Kuressaaren linnan kuvaa kokeiltiin. Tuotenimeen tuulimylly (tuulik) ei sisältynyt missään vaiheessa.
Tämän oluen maineella, tuulimyllyn myötätuulessa iisalmelainen olut on vuosikausia laivamatkaillut Tallinnan kautta Helsinkiin. Samalla tuulivoimalla Olvin tytäryhtiön tarttolaiset ovat myyneet vahvaa Saaremaa X -oluttaan.
Yhtä luontevasti tämä mylly on myynyt myös Saarenmaan vettä ja Altian vodkaa.
”Ääni on Saaren ääni, mutta kädet ovat mantereen kädet.”
Saarenmaa elää hyvin sanoissa, mutta ei niinkään teoissa. Varman panimo lopetti tuotannon 3. toukokuuta 1999. Itsenäisen Viron myötä yhtiö oli saanut nimen Saare Õlu. Tuulimyllykin oli tällöin asettunut logoon ja rekisteröity tavaramerkiksi.
Saarelaislagerin historia on lyhyt, mutta maineeltaan vahva ja vanha. Neuvostoaikana sitä arvostettiin, mutta kultauksensa toi myös niukkuus. Myyntialueeksi oli määritelty kotisaari: ei edes Hiidenmaa, jota varusti sakulaislagerilla Hiiu Kalur.
Tallinnaan saarelaisolutta saatiin vain satunnaisesti ja pieninä erinä. Tosin eräässä paikassa se vaahtosi jo ennen sotaa…
”Tasavallan aikaan täällä (Karja Kelderissä) myytiin lähinnä Saarenmaan olutta, kun taas neuvostovuosina hallitsi Sakun olut.” – Mainostaminen on sävellystaidetta?
Ensijulkaisu Baarimiehen Tallinnan blogissa 26.5.2012
