Eino Leino 1921: Äidinkielen oppitunneista yksi veljeskansan kielelle

Olisiko Suomen ja Viron kouluissa hyvä oppia hiukan toistemme äidinkieltä? Ensimmäisenä ajatusta lienee ehdottanut Eino Leino toukokuussa 1921.

Yksinkertainen toimintamalli sisältyi muutamana rivinä pitkään kirjeeseen, jonka runoilija lähetti Postimees-lehteen vieraillessaan Tartossa. Olisiko se ajastaan jäänyt? Vai oliko Eino Leino aikaansa edellä, arkielämältään sulautuvan Suomenlahden nykyisyydessä?

Monipolvisen ja hiukan selkokieltä kaipaavan avoimen kirjeensä Leino osoitti ”Viron suurelle esitaistelijalle” Jaan Tõnissonille, jonka kansallisen merkityksen hän rinnasti Snellmaniin.

Oikea Suomen silta? Parempi kuin rautatietunneli?

Tekstin kääntänyt Tarton yliopiston professori Lauri Kettunen epäili sen julkaisukelpoisuutta.  Siltikin lehden kustantaja, samainen Tõnisson, sijoitti sen etusivun parhaalle paikalle. Asiaa edisti ehkä Leinon antama henkilökohtainen suitsutus, mutta myös ehdotus, jonka latoja korosti harventamalla:

”Yritämme kukin omalta osaltamme, miten elinpäiviä meille vielä annetaankaan, toimia niin, että jokaisessa Viron ja Suomen koulussa yksi äidinkielen oppitunti viikossa omistetaan toisen äidinkielelle.”

Eikö tämä olisi oikea Suomen silta? Pitemmittä puheitta! kysyi ja totesi Eino Leino.

Jaan Tõnisson vastasi heti seuraavana päivä, myös julkisesti lehtensä kärkipaikalla. Otsikkona oli iskulause, joka kertoi valtiomiehen innostuksesta: ”Äidinkielen oppitunneista yksi veljeskansan äidinkielelle!”

”Viron Snellman” arvioi idean toteutettavuuden

Toukokuussa 1921 maamme elivät kolmatta itsenäisyyskevättään. Ensi alkuun Tõnisson totesi, että ajatus Suomen–Viron sillasta oli tuolloin elänyt yli yhden sukupolven.  Ylväitä hankkeita oli ollut niin kielten kuin valtioidenkin yhdistämisestä. Tõnissonin mukaan niistä ei selvinnyt edes, mistä päästä aloittaa.

Tõnisson arveli muutoinkin, että kansamme ovat niin omanlaisiaan, että kovin läheinen yhteys ei ollut realistista sen paremmin kulttuurissa kuin politiikassakaan.  Suomen–Viron sillasta on mieltä puhua vain silloin, kun se yhdistää kahta itsenäistä kulttuurikansaa Suomenlahden molemmilla rannoilla.

Eino Leinon muutaman sanan aloite oli Tõnissonin mukaan sen sijaan niin selkeä, käytännöllinen ja yksinkertainen, että se antoi itsessään perustan toteuttamiselleen. ”Aloitteen nerokkuus ei näyttäydy yksistään ilmaisun alkuperäisyydessä. Siitä kertoo yhtä lailla ajatuksen salaperäinen osuvuus.”

Erityisesti Tõnisson kiitti Leinon ehdotuksen käytännöllisyyttä ja toteutettavuutta. Hän arveli, että veljeskansan kielen ja kirjallisuuden sovittaminen äidinkielen opintoihin ei tuottaisi lisäkuluja eikä hankaluuksia. Opettajiltakaan se ei suurta vaatisi, vaan vaikeudet ratkeaisivat itsestään.

Enemmän kuin kielen oppimista

Kasvatuksellinen vaikutus olisi Tõnissonin mukaan paljon laajempaa kuin toisen kielen oppimista. Äidinkielen säännöt, rakenne ja historia tulevat selvemmin esiin, kun ne rinnastuvat veljeskielen kehitykseen. Koulu antaisi perustan omatoimiseen kielen ja kirjallisuuden tuntemukseen.

Tätä kautta veljeskansojen välille avautuisi realistisen tie, joka veisi läheisempään suhteeseen niin kulttuurissa, taloudessa kuin politiikassa, arveli Tõnisson. Vastauskirjoituksensa hän lopetti toiveeseen, että Eino Leinon aloite otettaisiin todella vakavasti molemmin puolin Suomenlahtea.

Ehdotuksestaan ja Tõnissonilta saamastaan vastakaiusta Eino Leino kertoi kesäkuussa Suomessa Helsingin Sanomien alakertasarjassa ”Virolaisia vaikutuksia”.  Tällöin hän myös selvemmin ilmaisi, ettei tarkoittanut sukukieltä oppiaineeksi, vaan osaksi suomen- ja vironkielisten koulujen äidinkielen opetusta.

Veljesmaan kielen ja kirjallisuuden sisällyttäminen yhteen äidinkielen viikkotuntiin oli iskulauseena herättävä, kuten Jaan Tõnissonin innostus osoitti. Lukuvuosista Leino ei puhunut ja ehkäpä hän uskoi tuntimäärän sijasta enemmänkin aidon mielenkiinnon heräämiseen kuin ”pakkoviroon”.

Veljeskansasta tavallisiksi englantia puhuviksi ulkomaalaisiksi?

Kirjeessään Leino ehdotti myös, että maat sopisivat yhteisesti kouluissa opetettavasta maailmankielestä. Aika on tämän puolestamme sopinut. Nuoriso puhuu nyt englantia soljuvasti Suomenlahden rannoista riippumatta. Seurustelu, uutisvälitys haastatteluineen ja muu viestintä käy yhä enemmän englanniksi. Pelättävissä onkin, että kohtapuoliin olemme toisillemme kuin ketkä tahansa vierasmaalaiset.

Yhteydet yli Suomenlahden ovat toista maailmaa kuin Leinon aikaan, varsinkin pääkaupunkiseuduilla. Maamme virolaisista kaksi kolmesta asuu Uudellamaalla. Virosta säännöllisesti työssäkäyviä on myös runsaasti. Toisaalta tänäänkin lähtee Helsingistä tuhansia suomalaisia Tallinnan-matkalle.

Eino Leino teki ehdotuksensa 93 vuotta sitten. Olisiko se nyt ajankohtaisempi? Tulisiko äidinkielen tunneilla, etenkin sulautuvilla pääkaupunkiseuduilla, opettaa hiukan toistemme äidinkieltä?


Lisätietoa:

  • Eino Leino, Fluctuat nec mergitur – avalik kiri Jaan Tõnissonile, Postimees 23.5.1921
  • Jaan Tõnisson, Emakeele õpetundidest üks vennasrahva emakeelele, Postimees 24.5.1921
  • Eino Leino, Virolaisia vaikutuksia. Pikakuvia, Helsingin Sanomat 12. ja 15.6.1921
  • L. Onerva, Eino Leino, runoilija ja ihminen II, Otava 1932, s. 269–270
  • Lauri Kettunen, Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä, WSOY 1948, s. 220–227
  • Aino Thauvón-Suits, Tuntemani Eino Leino, WSOY 1958, s. 78–80
  • Erkki Tuomioja, Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys, Tammi 2010, s. 103–107

Ensijulkaisu Uuden Suomen Puheenvuorossa 24.9.2014