Viron lähetystötalon varastetut vuodet 1940–1994

Kaivopuiston lähetystö on Viron itsenäisyyden jatkuvuuden tunnus. Johdonmukaisesti tätä korosti Suomen viranomaisille ulkoministeri, lähettiläs ja lopulta presidentti Lennart Meri. Lopulta he sen sitten ymmärsivät. Tämä on tarina siitä puolesta vuosisadasta, jona talo todisti yhtä aikaa Viron tasavallan itsenäisyyttä ja laitonta miehitystä siltä varastettuna omaisuutena Helsingissä.

Lähettiläs Hans Rebane puhuu lähetystötalon peruskiven laskemistilaisuudessa 1933.

Lähetystötalo rakennettiin vuonna 1933 huvilatontille, jonka Viron ensimmäinen diplomaattinen edustaja Oskar Kallas oli hankkinut maalleen jo vuonna 1919.

Valmista lähetystöä vastaanottamaan saapui Tallinnasta kolmimiehinen tarkastustoimikunta, johon kuuluivat tieministeriön maantie- ja rakennusosaston johtaja Herman Perna, ulkoministeriön hallinto-osaston johtaja Rudolf Möllerson, joka palveli Helsingin-lähettiläänä 1937–1939, sekä talon arkkitehti Konstantin Bölau. Neljäntenä joukkoon kuului rakennushankkeen käytännön organisaattori, lähettiläs Hans Rebane.

Urakasta oli vastannut Cyklop Rakennus Oy, joka sittemmin tuli Viron puolella tunnetuksi vaativista siltahankkeista. Yhtiön toimitusjohtaja Harald Majewski oli syntynyt Tallinnassa, mikä ehkä edisti liiketoimia. Cyklop luovutti talon 24. marraskuuta, jolloin lähetystöväki aloitti heti paluumuuton tuttuun osoitteeseen, jossa vielä kevätpuolella oli tullut palvella vanhassa puutalossa.

Lähetystö sinetöidään, mutta kuka ottaisi avaimet?

Vajaa seitsemän vuotta myöhemmin, illalla 6. elokuuta 1940 radiossa ilmoitettiin, että Neuvostoliitto oli liittänyt Viron osavaltiokseen. Lähettiläs Aleksander Warma oli valmistautunut tähän hetkeen ja vääntänyt kättä järjestelyistä vanhan Viron-ystävän, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kanssa. Warma poistui nyt talosta ja sinetöi sen ovet ministeriön edustajien läsnä ollessa. Ovea valvomaan hän oli tilannut vartijan Kiinteistöjen Turvallisuusvartiointi Oy:stä.

Aleksander Warma, Viron presidentti pakolaisuudessa 1963–1970, jonka isä Johannes Warma oli Kabbölen kylän perustajia ja lepää Pernajassa.

Warman mukaan Suomen ulkoministeriön toiveena oli, ettei hallitusta saatettaisi tilanteeseen, jonka voisi tulkita Viron liittämisen tunnustamiseksi de jure. Joka tapauksessa oli toivottavaa, ettei lähettiläs aiheuttaisi ongelmia lähetystön luovutuksen yhteydessä. Kaikki varat tuli jättää koskematta, jottei Neuvostoliitto voisi vaatia henkilökunnan luovuttamista niiden anastamisesta. Tässä tilanteessa Warma ei voinut ottaa avaimia mukaansa eikä ulkoministeriö liioin säilytettäväkseen.

Kun kaksi Helsingin suurinta pankkiakin oli jo kieltäytynyt vuokraamasta Warmalle tallelokeroa avainten säilytykseen, hän jätti ne taloa valvovan vartiointiliikkeen kassakaappiin.

Ulkoministeriön toivomuksesta Warma ilmoitti heti lähetystöstä poistuttuaan sähkeitse ulkoministeriölle Tallinnaan, että hän oli keskeyttänyt lähetystön ja konsulaattien toiminnan sekä päästänyt henkilöstön lakisääteiselle lomalle.

Neuvostoliitto otti lähetystötalon haltuunsa muutamia päiviä myöhemmin. Vartijan poistamiseen ja avainten noutamiseen venäläiset pyysivät ulkoministeriön kautta poliisin virka-apua.

Ulkoministeriö herättää toivon – ja sammuttaa sen

Venäjän lähettiläs Pavel Orlov poistui henkilökuntineen Suomesta 24. kesäkuuta 1941. Seuraavana päivänä syttyi Suomen ja Neuvostoliiton välinen jatkosota, jolloin Viron lähetystötalon ovet sinetöitiin uudelleen, nyt valtiollisen poliisin päällikön Arno Anthonin määräyksestä.

Aleksander Warma oli odottanut Suomessa tilaisuutta jatkaa lähetystönsä julkista toimintaa. Aamulla 27. kesäkuuta hän kääntyi asiassa ulkoministeriön poliittisen osaston uuden päällikön Asko Ivalon puoleen. Pakaslahti oli nyt ministeriön kansliapäällikkö, mutta Ivalokin oli Viron-tuntija, joka oli aloittanut uransa lähetystöavustajana Toompealla ja palvellut siellä myös toistamiseen.

Ivalo esitteli asian ulkoministeri Rolf Wittingille ja sai alustavan lupauksen Viron lähetystötalon palauttamisesta ”mahdollisimman pian”. Julkisen lähettilääntoimen osalta ulkoministeri halusi kuitenkin ensin keskustella Saksan Helsingin-lähettilään Wipert von Blücherin kanssa.

Ivalon kehotuksesta Warma esitti 3. heinäkuuta pyyntönsä kahtena erillisenä noottina. Toisessa hän ilmoitti ”päättäneensä jatkaa tehtäviensä suorittamista tästä päivästä lukien”. Toisessa Warma pyysi ”suosiollista ja arvovaltaista apua siihen, että Viron lähetystötalon ovista poistettaisiin Suomen viranomaisten sinne asettamat sinetit”, jotta hän voisi ottaa lähetystötalon hallintaansa.

Kymmenen päivää myöhemmin Warma soitti Ivalolle kotiin ja muistutti hänelle, että venäläisvallan murtuminen Virossa oli ajan kysymys. Hänen mukaan olisi historiallinen virhe, jos Suomi ei sallisi kohottaa ”Viron vapauttamisen päivänä” sinimustavalkoista lippua lähetystötalon salkoon. Ivalo myötäili Warman käsitystä ja totesi jopa, että esteiden asettaminen olisi Suomelle ”historiaan jäävä häpeä”. Hän lupasi viipymättä puhua asiasta ulkoministerille ja korostaa sen merkitystä.

Ulkopolitiikka määräytyy tapahtumien eikä oikeusnäkökohtien mukaan

Asia ei silti edennyt ja karvas totuus paljastui Warmalle vasta 25. elokuuta, kun Saksan joukot jo taistelivat Tallinnan esikaupungeissa. Talo oli luovutettu Ruotsin lähetystön hallintaan. Warma kertoi kuulleensa asiasta ”sattumalta” Tauno Jalannilta, joka oli ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö, mutta ollut myös aktiivinen heimoyhteistyön rakentaja ylioppilasvuosinaan.

Entinen Saksan Helsingin-lähetystö, joka on nykyisin Venäjän suurlähetystön koulutalo. Itäinen Puistotie 6 (alkuaan nro 18).

Warma soitti poliittisen osaston päällikölle Ivalolle, joka vahvisti luovutuksen. Ratkaisevaa oli ollut Suomen aseveljen, Saksan lähettilään von Blücherin vastustus. Saksan poliittisen kannan mukaan Viron tasavallan alue oli valloitettua Neuvostoliittoa, jonka osaksi maa oli itse liittynyt. Siten myös Viron lähetystötalo oli edelleen Neuvostoliiton omaisuutta ja tuli luovuttaa sen etuja Suomessa valvovalle Ruotsin lähetystölle.

Vaihtoehtoja suojeluvaltioksi oli tuskin useita. Ruotsi oli sodan ulkopuolella ja ajan tulkinnan mukaan tunnustanut Baltian maat de jure osaksi Neuvostoliittoa tehtyään sen kanssa ruotsalaista omaisuutta turvaavia sopimuksia.

Lähettiläs päätti olla tässä vaiheessa tekemättä asiasta riitakysymystä sen enempää ruotsalaisten kuin suomalaisten kanssa. Hän palasi siihen vielä 27. lokakuuta jättäessään ulkoministerille virallisen nootin liittyen Saksan miehitysvaltaan Virossa. Sen vastaanotti tuttu kansliapäällikkö Pakaslahti, joka tyytyi vain huomauttamaan, että ”Suomi on antanut tai oikeammin se on pitänyt oikeana antaa ulkopoliittisen asemansa määräytyä ensi sijassa tapahtumien eikä oikeusnäkökohtien mukaan”.

Valvontakomission majapaikasta konsulaatiksi ja kaupalliseksi edustustoksi

Tilanne säilyi 19. syyskuuta 1944 solmittuun välirauhaan saakka. Kolme päivää myöhemmin laskeutui valvontakomission 15-henkinen etujoukko Malmin lentokentälle. Seuraavana päivänä sitä seurasi 70 hengen ryhmä, jonka jäsenistä jo osa majoitettiin Viron lähetystöön. Samana päivänä, 23. syyskuuta Viron tasavallan erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Aleksander Warma nousi Turun satamassa Tukholmaan liikennöivään Aeolus-höyrylaivaan. Varoiksi hänelle kirjoitettiin Suomen passi, mutta hän matkusti Viron diplomaattipassilla. Tähän päättyi Warman kausi lähettiläänä Suomessa.

Neuvostoliitto oli pommittanut Bulevardilla sijainneen lähetystötalonsa raunioiksi. Väistötiloista Helsinkiin palanneella lähettiläs Orlovilla ei ollut pulaa, koska kaikki saksalaisten omaisuus tuli rauhansopimuksen nojalla luovuttaa Neuvostoliitolle. Hän asettui Saksan lähetystöön, jonka Weimarin tasavalta oli rakennuttanut kivenheiton päähän Viron lähetystöstä. Pääroolissa oli tuolloin kuitenkin valvontakomission johtaja, kenraalieversti Andrei Ždanov. Hän majoittui Eiran Armfeltintielle, Latvian lähetystötaloon, joka palveli vuoden 1947 jälkeen Neuvostoliiton lähettilään residenssinä.

Viron lähetystön tiloihin sijoitettiin Neuvostoliiton konsulaatti ja kaupallinen edustusto. Helsingin Messuhallissa 29. toukokuuta 1948 avattua ensimmäistä mittavaa Neuvostoliiton teollisuusnäyttelyä juhlistivat lähetystötalon salissa eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm, pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell ja useat muut hallituksen jäsenet, samoin esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja ja puolustusvoimain komentaja, jääkärikenraali Aarne Sihvo.

Neuvosto-Viro avaa Helsinkiin oman lähetystön?

Lähetystötalolle saattoi olla muitakin suunnitelmia. Neuvostoliitto korosti osavaltioidensa ”itsenäisyyttä” ja tarjosi jopa kaikkia YK:n jäseniksi. Ehkä siksi ulkoministeri Vjatšeslav Molotov otti Pariisin rauhanneuvotteluihin vuonna 1946 mukaan neuvostotasavaltojen ”ulkoministereitä”. Suomen neuvottelija Väinö Voionmaa tapasi tällöin Viroa edustavan Hans Kruusin, joka hänkin oli historian professori. He lienevät tulleet tutuiksi viimeistään maaliskuussa 1920 Tallinnaan kokoontuneessa reunavaltioiden sosialistikonferenssissa. Luottamukselliseen keskusteluun tuli Suomen ja Viron suorien suhteiden palautus. Kruus kertoi Voionmaalle, että Viro aikoi jo piankin lähettää oman diplomaattisen edustajansa Helsinkiin ja ottaa käyttöönsä myös Viron lähetystötalon.

Vanhaa oopperaa vastapäätä sijainnut Neuvostoliiton oma lähetystötalo seisoi raunioina helmikuuhun 1947, jolloin Suomen hallitus sopi sen jälleenrakentamisesta, ei tokikaan ilmaiseksi, vaan saksalaisilta saaduilla rahavaroilla.

Keväällä aloitetut työt tuli yllättäen keskeyttää jo elokuussa. Tällöin Neuvostoliitosta saapunut arkkitehti ilmoitti, että suurvallalle tulee saada parempi tontti Kaivopuistosta, jossa oli muitakin merkittäviä lähetystöjä. Lopulta tyydyttävä paikka lohkaistiin täyteen rakennetun kaupunginosan liepeiltä, Kätilöopiston laajan tontin itäpäästä.

Neuvostoliiton uusi lähetystö valmistui 5. kesäkuuta 1952. Sen julkisivu imitoi Buckinghamin palatsia, mutta se oli yhä ”vain” lähetystö. Tämä korjaantui 5. syyskuuta 1954, kun siihenastinen lähettiläs Viktor Lebedev esitti presidentti J. K. Paasikivelle valtuuskirjansa ensimmäisenä ulkovallan Suomeen nimittämänä suurlähettiläänä. Suomi ylensi vastaavasti Moskovan-lähettiläänsä joulukuussa.

Neuvostoliitto tarjoaa tarpeellisia ja  käyttökelpoisia kiinteistöjä

Viron lähetystötalo jäi nyt toissijaisempaan käyttöön. Kaupallinen edustusto siirtyi entiseen Saksan lähetystötaloon ja konsulaatti uuden lähetystöpalatsin Vuorimiehenkadun puoleiseen siipeen. Taloa käytettiin eri vaiheissa kirjastona, koulutiloina, sisäisenä kauppapuotina ja klubihuoneistona.

Seuraava vaihe käynnistyi 23. joulukuuta 1966, jolloin Neuvostoliitto jätti ulkoministeriöön nootin, jossa se pyysi lisämaata Tehtaankadun varrelta, lähetystön vierestä uutta kaupallista edustustoa ja virkailijoiden asuinrakennuksia varten. Käydyissä neuvotteluissa noin 7000 neliömetrin alueen vastikkeeksi sovittiin kolme ”Neuvostoliiton omistamaa” tonttia Helsingistä rakennuksineen.

Rakennushallituksen pääjohtajan Jussi Lappi-Seppälän mukaan Suomen valtio oli saamassa vaihdossa ”tarpeellisia ja käyttökelpoisia kiinteistöjä”. Hallituksen esityksessä ne esiteltiin vain osoitteina, tonttinumeroina ja neliömäärinä, mutta kyseessä olivat Viron ja Latvian lähetystötalot sekä kolmantena saksalaisilta takavarikoitu kuusikerroksinen asuintalo Töölön Messeniuksenkadulta. Viron lähetystö kiinnosti Suomea, koska Kaivopuiston Marmoripalatsissa toiminut Helsingin hovioikeus kaipasi läheltä lisätilaa.

Kaupan lähestyessä Helsingin Sanomat julkaisi kartan kohteista ja kertoi, että ”vaihdossa Suomen valtio saa kolme saksalaisten hallinnasta Neuvostoliitolle aikoinaan siirrettyä pientä tonttia”.

Omistussuhteet laillistetaan korkeimmalla valtiollisella tasolla

Valtioiden maakauppa edellytti erillislakia, jonka eduskunta hyväksyi 16. joulukuuta 1968. Se tuskin herätti edustajissa kriittisempää huomiota, sillä samana päivänä nuijittiin päätökseen 25 lakia ja lisäksi yhdeksän toisessa käsittelyssä, joiden päälle vielä ryhdyttiin ruotimaan budjettia.

Säädosruuhkan urakointi jatkui samaan tahtiin presidentin esittelyssä joulun välipäivinä. Presidentti Urho Kekkonen vahvisti lain 27. joulukuuta 1968. Esittelevän ministerin, ulkoministeri Ahti Karjalaisen estyneenä ollessa sen allekirjoitti hänen sijaisenaan myös pääministeri Mauno Koivisto.

Lakitekstin mukaan ”Neuvostoliiton omistamat” tontit vaihdettiin ”Suomen valtion omistamaan” tonttialueeseen. Omalaatuisesti kumpikaan omistus ei pitänyt lopulta paikkaansa. Hovioikeus totesi toukokuussa 1971, että Kätilöopiston tontin olikin omistanut Helsingin kaupunki. Tällöin kaupallinen edustusto oli vielä rakenteilla ja vastiketontit luovuttamatta. Kiistan osapuolet olivat keskenään ennalta sopineet, että vaihto jää voimaan, eivätkä tontit siten päätyneet kaupungin haltuun.

Sopimustekstin luovutuspäivä osoittautuu tulkinnanvaraiseksi

Neuvostoliiton uusi kaupallinen edustusto valmistui 20. joulukuuta 1971, jolloin tontille oli noussut myös kolme asuinrakennusta. Moskovasta tiloja vihkimään saapui ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitšev ja tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Entinen Neuvostoliiton, nykyinen Venäjän kaupallinen edustusto, Tehtaankatu 1 C. Arkkitehti Eino Tuompo.

Kaikkien vastiketonttien olisi pitänyt olla nyt Suomen valtion hallinnassa. Sopimuksen mukaan ne tuli luovuttaa edustuston valmistumispäivänä tai viimeistään kesäkuun alussa 1973. Ehto jätti kuitenkin tulkinnanvaraa. Taka-Töölön kerrostalo oli saatu marraskuussa, mutta Viron ja Latvian lähetystötalot Neuvostoliitto ilmoitti voivansa luovuttaa aikaisintaan toukokuussa 1973.

Lykkäyksen syyksi lähetystö ilmoitti ”saneeraukset ja hallinnollisen rakennuksen työt Itä-Kaivopuisto 18:ssa”. Osoite tarkoitti entistä Saksan lähetystöä ja tähänastista kaupallista edustustoa. Siitä tuli lähetystövirkailijoiden lasten koulutalo, jona se palvelee edelleenkin.

Lopulta kesäkuun 1973 takarajakin ohitettiin. ”Eri ministeriöiden edustajat keskustelivat sopimuksen tulkinnasta Neuvostoliiton ilmoitettua lykkäyksestä, jolloin todettiin, että juridisesti asialle ei voida mitään”, selitti tilannetta hallitusneuvos Antero Kivi valtiovarainministeriöstä. – ”Vaikea lähteä pakottamaan, kun toinen osapuoli sanoo, ettei voi luovuttaa. Vierasta valtiota ei voida myöskään ruveta haastamaan oikeuteen. Käytännössä odotetaan luovutusilmoitusta Neuvostoliitolta.”

Ei saatu taloon hovioikeutta, joten se myydään Bulgarialle

Helsingin hovioikeus tuomitsi Kätilöopiston tontin kaupungille, mutta sen oma tilantarve ei ollut ratkennut. Lähetystötalojen luovutuspäivä venyi lopulta syyskuuhun 1973. Rakennushallitus arvioi tällöin Viron lähetystötalon kunnostuksen hovioikeudelle maksavan noin 600 000 markkaa.

Muutostöiden arveltiin vievän yhdeksisen kuukautta, mutta niitä päästäisiin aloittamaan aikaisintaan vasta syksyllä 1974. Suunnitelmat kuitenkin kaatuivat jo keväällä muutosten rakennuslupaan, josta Helsingin kaupunki antoi kielteisen päätöksen. Perusteluissa se viitasi asemakaavaan, jossa talo oli merkitty asumiskäyttöön ja pyrkimykseen välttää Kaivopuiston piilokonttoristumista.

Lähetystötalo jäi vuosiksi tyhjilleen. Hovioikeudelle se olisi ollut alkuaankin väliaikaisratkaisu ja lupaongelmien jälkeen korjaus katsottiin kalliiksi. Ostajaksi löytyi Bulgarian kansantasavalta, jonka suurlähettiläs Asser Neykov henkilöstökuntineen siirtyi taloon keväällä 1977. Helsingin kaupunki myöntyi nyt kaavamerkintään, joka siirsi tontin virasto- ja lähetystökäyttöön. Samoin Bulgaria sai luvan ”kattokerrokseen”, jonka rakennustyöt päästiin aloittamaan jo elokuun lopussa.

Suomi tunnustaa ostaneensa omaisuutta, jota voisi pitää varastettuna?

Uusi tilanne syntyi 25. elokuuta 1991, jolloin Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui presidentti Mauno Koiviston johdolla ja päätti palauttaa katkenneet diplomaattisuhteet Baltian tasavaltoihin.

Median eteen astunut pääministeri Esko Aho totesi erikseen, ettei kyse ole tunnustamisesta, koska se oli jo tehty 1920-luvulla. Toisin sanoen Suomi tunnusti Viron tasavallan itsenäisyyden jatkuneen, vaikkakin miehitettynä. Kysymys lähetystöjen palauttamisesta nousi kohta otsikoihin.

”Kun Baltian maiden miehitys on todettu laittomaksi, esiin saattavat nousta Suomelle osoitetut korvausvaateet.” – Näin kirjoitti lähetystötaloista Helsingin Sanomat jo 27. elokuuta.

”Suomi ei vain tunnustanut, että Neuvostoliitto myi omaisuutta, joka kuului muille valtioille, vaan Suomi myös osti omaisuutta, jota ulkoministeriön tämänpäiväisen tulkinnan mukaan voisi pitää varastettuna”, tiivisti osaltaan Suomen talokauppoja Hufvudstadsbladet 31. elokuuta.

Suomi ja Viro sopivat lähetystötalojen vaihtokaupasta

Vanhan lähetystötalon palauttamista Suomen viranomaiset pitivät alusta alkaen täysin poissuljettuna. Juuri siihen virolaiset kuitenkin tähtäsivät eli tilanteeseen, jonka miehitys oli katkaissut.

Suomi sai siten kohta lupauksen lähetystönsä palauttamisesta, vaikka sehän ei ollut menetetty Viron tapaan, vaan myyty Neuvostoliitolle saksalaisvaroja vastaan vuonna 1947. Itse asiassa ulkoministeriö oli tarjonnut ”tulevaisuudessa tarpeetonta” lähetystöään sille jo elokuussa 1940 ja vielä toistamiseen seuraavana vuonna. Tällöin Suomen viimeinen Tallinnan-lähettiläs P. J. Hynninen sai tehtäväkseen neuvotella Moskovassa talon vaihtamisesta päittäin Viron lähetystötaloon Kaivopuistossa. Tätä kaupittelua lähettiläs Warma muisteli diplomaattisesti ”epäystävällisenä toimena”.

Kyse oli jälleen tontinvaihdosta rakennuksineen. Viro tavoitteli Helsingistä mieluiten vanhaa lähetystöään ja lupasi sitä vastaan antaa Suomelle sen entisen lähetystön Toompealta. Joka tapauksessa valtiot sopivat lähetystötalojen vaihdosta, jossa rahaa ei pitänyt käyttää.

Marmoripalatsi, Helsingin hovioikeuden talo 1952–1984, Itäinen Puistotie 1. Julkisivut ovat Förbyn vaaleanharmaata marmoria.

Hyvittäisikö Eliel Saarisen Marmoripalatsi?

Ulkoministeriö ryhtyi etsimään pakotietä kiusallisesta tilanteesta. Virolle päätettiin tarjota Marmoripalatsia, edellä mainittua entistä Helsingin hovioikeuden taloa. Tarjouksesta kerrottiin julkisesti jo 4. syyskuuta.

Rakennus vaikutti avokätiseltä hyvitykseltä ja niin lienee ollut tarkoituskin. Kyseessä oli Viron itsenäistymisen aikaan vuonna 1918 valmistunut yksityispalatsi Villa Keirkner, joka oli virolaistenkin hyvin tunteman Eliel Saarisen viimeinen suurtyö Suomessa. Vuonna 1982 siitä oli ajateltu jopa presidentin uutta virka-asuntoa.

Suomen valtio lupasi kunnostaa Marmoripalatsin varustustasoltaan ”huippuluokkaiseksi”. Yläkertaan suunniteltiin suurlähettilään asuntoa edustustiloineen, alakertaan kansliaa ja työtiloja kymmenelle hengelle. Hieno tarjous oli tehty kiitettävän nopeasti, mutta syvemmin harkitsematta.

Kulttuurihistoriallisesti rakennus oli ”liian merkittävä” ja ”kansallisomaisuutta”, jonka luovuttamista vastaan kerättiin kohta adresseja. Joka tapauksessa suurlähetystön olisi tullut sovittaa toimintansa museomaiseen rakennussuojeluun. Tilat todettiin muutoinkin pieniksi ja epätarkoituksenmukaisiksi. Rakennushallitus ja Viron ulkoministeriö luopuivat hankkeesta yhteistuumin syyskuussa 1992, mikä rauhoitti myös talon ”luovutusta ulkovallalle” vastustaneet kulttuuripiirit ja seudun asukkaat.

Suurlähetystön asiainhoitaja Sven Jürgenson totesi, ettei rakennus ollut sopiva vaihtoehto lähettilään virka-asunnoksikaan: ”Me emme ole mikään Saudi-Arabia. Viro on niin pieni valtio, että sellainen residenssi olisi vähän suureellinen. Suomessa millään maalla ei ole niin hienoa residenssiä.”

Täysin poissuljettu vaihtoehto osoittautuu ainoaksi oikeaksi

Vaihtoehtojen etsintä ja esittely virolaisille jatkui. Esimerkiksi näyttävä huoneisto Bulevardin ja Erottajan kulmilta sai kohteliasta kiitosta, mutta ei hillinyt toivetta palata omaan taloon.

Palvelutalo Villa Ensi, alkuaan Ensi-sairaala, Merikatu 23 (ent. Speranskintie 1–3).

Ehkä Marmoripalatsiakin runsaskätisempi ehdotus oli Villa Ensi, arkkitehti Selim A. Lindqvistin Merikadun varteen, Eiraan suunnittelema arvohuvila vuodelta 1912.

Nyt tilaa oli riittävästi, noin 1000 kerrosneliömetriä, joihin olisi sopinut myös suurlähettilään residenssi. Sisätilojen muutoksiin ei ollut esteitä, sillä niitä oli tehty ennenkin. Itse asiassa suurliikemies Uno Staudinger rakennutti talon alkuaan synnytyslaitokseksi vuonna 1909 syntyneen Ensi-tyttärensä  kunniaksi. Puutarhoineen ja veistoksineen talo on jugendin ideaa toteuttava kokonaistaideteos, jonka takana avautuu sen mukaan nimetty Ensipuistikko.

Lehdistössä Villa Ensistä povattiin Viron suurlähetystöä joulukuussa 1992, mutta hanke vaikuttaa jääneen omistajan antamaan tarjoukseen ja alustaviin neuvotteluihin. Kauppahinnan ohella Suomen viranomaisia arveluttivat korkeat korjauskustannukset. Toisaalta he alkoivat vakuuttua siitä, että täysin poissuljettu vaihtoehto oli Virolle ainoa vaihtoehto. Lopulta 5. lokakuuta 1993 hallitus sisällytti lisäbudjettiesitykseen määrärahan Viron lähetystötalon ostoon takaisin Bulgarialta. Piakkoin sen suurlähetystön kerrottiin neuvottelevan uuden lähetystötalon ostamisesta Kuusisaaresta.

Kolmen kauppa tuo ratkaisun – Postipankin välityksellä

Omalta puoleltaan Viro oli jo täyttänyt sopimuksen Toompean lähetystön luovuttamisesta Suomen valtion omistukseen. Virallinen päätös tehtiin 18. toukokuuta 1993. Ulkoministeri Trivimi Velliste luovutti avaimen Tallinnassa 22. kesäkuuta suomalaiselle virkaveljelleen Heikki Haavistolle.

Omistusjärjestelyn toteutti Postipankki valtion valtuuttamana 27. tammikuuta 1994. Lähetystötalon omistus palautui Suomelle ja siltä heti Virolle. Kauppahinta oli 15 miljoonaa markkaa, joka vastaa nykyrahassa noin 3,5 miljoonaa euroa. Bulgaria sai muuttoaikaa 16. helmikuuta saakka.


Helmikuun 24. päivänä suurlähettiläs Jaak Jõerüüt isännöi Viron itsenäisyyspäivän vastaanottoa vielä tyhjässä, mutta omassa lähetystössä. Edellinen kerta oli ennen talvisotaa, 55 vuotta aiemmin.


Lähetystötalon erilaiset osoitteet

Viron lähetystötalon osoite on Itäinen Puistotie 10, mutta se on vakiintunut vasta 1970-luvulla. Vielä vuonna 1973, kun talo siirtyi Suomelle, oli osoite Itäinen Puistotie 20 A, jota Viron lähetystökin oli aikanaan käyttänyt. Tätä vanhempi, rinnakkainen osoitemuoto oli Itäinen Kaivopuisto 20a.

Numerointi periytyi 1800-luvun huvilatonteista ja niiden lohkomisjärjestyksestä. Oskar Kallaksen ostaman tontin numero oli alkuaan 20. Talon rahoittamiseksi Hans Rebane myi puolet tontista. Vuonna 1933 tonttijako merkittiin asemakaavaan numeroilla 20a ja 20b. Jälkimmäiselle rakennettiin naapuritalo, Itäinen Puistotie 12.


Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo