Nimet graniittipaasilla – Viron vapaussodan suomalaisten sankarihaudat Helsingissä

Sata vuotta sitten Helsingin Hietaniemessä ja Vanhassa kirkkopuistossa saatettiin hautaan Viron vapaussodassa kaatuneita. Vain kuudessa viikossa – tammi-maaliskuussa 1919 – sai kahdessa veljeshaudassa leposijansa 35 miestä. Keitä he olivat ja miksi sankarihautoja on kaksi?

Suomalaiset vapaaehtoiset lähtivät Viron vapaussotaan kahtena sotilasyksikkönä. Pohjois-Virossa taisteli ruotsalaisen Martin Ekströmin johtama 1. suomalainen vapaajoukko, joka tunnettiin Narvan valloitukseen saakka Ekströmin pataljoonana. Tulikasteen se sai 8. tammikuuta Kahalan taistelussa, vajaa 50 km Tallinnan itäpuolella. Toisen yksikön, virolaisen Hans Kalmin johtaman Pohjan Poikain rykmentin tulikaste koitti vasta 31. tammikuuta Pajun taistelussa, lähellä Valgan kaupunkia.¹

Vapaaehtoisjoukot koottiin muodollisesti valtiosta vapaan Viron avustamisen päätoimikunnan nimissä. Se perusti erillisen kaatuneiden huoltokomitean, jonka jäsenet hoitivat vainajien tunnistamisia ja hautauksia sekä yhteyksiä omaisiin myös haavoittuneiden osalta.

Kaatuneiden taustatietoja kokosi komitean jäsenistä kirjailija Lempi Ahla, jonka ahkeruutta ja keräämiä kuvia tämäkin kirjoitus saa kiittää. Hänen henkilökuvauksiinsa sisältyvät myös tunnistamisen ongelmat ja epävarmuudet. Perheen kautta Ahlalla oli Viron retkeen myös erityinen näkökulma, sillä hänen vuotta nuorempi veljensä oli 1. suomalaisen vapaajoukon 1. komppanian päällikkö, kapteeni Anto Eskola, joka jäi sodan historiaan ”Narvan valloittajana”. Pienehköä kaatuneiden huoltokomiteaa vahvisti myös heidän äitinsä Maria Eskola.^{2 3 4}

Tulikasteen sankarivainajat saavat leposijansa Hietaniemestä

Kahalan taistelussa kaatui kolme miestä ja neljäs menehtyi sairaalassa. He kaikki kuuluivat Eskolan komppaniaan, joka toimi suomalais-virolaisen operaation iskujoukkona. Kahalanjoella eli Loojoella se kohtasi hyvissä asemissa olevan vihollisen, jonka piti tiedustelun mukaan olla perääntynyt. Kaatuneet olivat tamperelainen sähköasentaja Julius Brander, anttolalainen talollisen poika Artturi Liikanen ja merimies Knut Nilsson, joka oli komppaniaan värväytynyt Ruotsin kansalainen. Hän oli syntyisin Kalmarin läänin Vimmerbystä ja sikäläisissä lähteissä tunnettu sukunimellä Nordstrand.^{5 6 7}

Brander, Liikanen ja Nilsson haudattiin 22. tammikuuta juhlallisesti Helsingin uudelle hautausmaalle, joka nyttemmin tunnetaan Hietaniemen hautausmaan uutena alueena. Pohjan Poikien kunniavartio ympäröi avointa yhteishautaa, jonne kolme valkoista arkkua oli kannettu ennen surujuhlaa. Haudalle laskettiin mm. Viron konsulaatin ja kenraali Mannerheimin seppeleet. Juhlapuheen piti avustamisen päätoimikunnan puheenjohtaja O. W. Louhivuori, joka totesi ihmishengen näyttävän pieneltä ”niiden saavutusten rinnalla, joita Suomen ja Viron vapaustaistelu koko ihmiskunnalle voi tuottaa”. Puheen hän päätti ruotsiksi kiittäen Knut Nilssonia, ”jota Suomen kansa suree kuin omaa poikaansa”.⁸

Kahalan taistelussa vakavasti haavoittunut helsinkiläinen konttoristi Elis Minkkinen menehtyi jo 13. tammikuuta Tallinnan Greiffenhagenin sairaalassa. Leposijan hän sai 16. helmikuuta Vanhasta kirkkopuistosta, kuten myös tiedusteluosaston sotilas Erik Rantanen, joka oli kaatunut jo 11. tammikuuta Haljalan pitäjän Kärmun kylässä, 35 km Kahalan itäpuolella. Hän oli sekatyömies Helsingin Pitäjänmäestä.

Lyseolainen haudataan partiolaisten sankarina

Seuraavat miestappiot Ekströmin pataljoona koki vasta 18. tammikuuta, samana päivänä, jonka iltana Narvan kaupunki oli jo valloitettu. Tätä oli edeltänyt hyvin onnistunut maihinnousu Utriaan – noin 20 kilometrin päähän Narvasta. Vasta sitä seuranneissa taisteluissa kaatui, katosi tai haavoittui kuolettavasti yhteensä 11 miestä. Varsinaisen Narvan kaupunkialueen valloitus ja puhdistus sujui menetyksittä.^{9 10}

Näistä miehistä kolmen kohtaloksi koitui ansalta vaikuttava partioretki. He kuuluivat ruotsinkielisistä koottuun 4. komppaniaan. Tehtävänä oli noutaa tavarakuorma, jonka vihollinen oli talonpoikien mukaan jättänyt Repnikin eli Hiiemetsan kartanolle. Tosiasiassa miehiä odotti vihollisjoukko, jonka avaamassa tulessa kaatuivat porvoolainen renki Erik Eriksson ja helsinkiläinen sähköasentaja Ernst Johansson. Vakavasti haavoittui Helsingin ruotsalaisen lyseon oppilas Georg Långström, joka kuoli 21. tammikuuta vammoihinsa sairaalassa. Hänen ruumiinsa haettiin 28. tammikuuta Tallinnasta ja haudattiin jo 2. helmikuuta kolmen Kahalassa kaatuneen viereen. Johansson sai 16. helmikuuta viimeisen leposijansa Vanhasta kirkkopuistosta, mutta Erikssonin ruumis jäi kadonneeksi.¹¹

Georg Långströmin saattoivat lepoon Helsingin partiojärjestöt, sillä hän oli toiminut hyvin aktiivisesti Toimen Pojat -lippukunnassa. Saattokulkue lähti vainajan kodin luota Katajanokalta. Suojeluskunta- ja luokkatoverit kantoivat arkun hautaan, jolle Viron hallituksen nimissä laski seppeleen konsuli Eduard Schwalbe. Taistelutoverien tervehdyksen toi Anto Eskolan johtama lähetystö. 18-vuotiaana kaatuneen Långströmin sankaruudesta kirjoitettiin useissa lehdissä, erityisesti ruotsinkielisissä.^{12 13 14 15 16}

Läheisemmän näkökulman antoi Lempi Ahlan merkintä: ”Långström oli äitinsä ainoa poika, ollen samalla hänen turvansa ja ainoa tulevaisuuden toivonsa. Äidin suru olikin aivan lohduton.”

Viron hallitus lupaa muistomerkin – ja ministeriö antaa hautapaikan

Långströmin hautajaisten alla julkistettiin suunnitelma toisesta veljeshaudasta. Lehdet kertoivat 30. tammikuuta, että Viron hallitus oli antanut Viron avustamisen päätoimikunnan puheenjohtajalle lupauksen ”muistomerkin pystyttämisestä Suomen vapaaehtoisten apuretkikuntaan kuuluvien kaatuneiden haudalle, mikäli kaatuneet tulevat haudatuksi yhteiseen veljeshautaan joko Virossa tai Suomessa”. Toimikunta oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin hautapaikan saamiseksi Helsinkiin.¹⁷

Päätoimikunta tähtäsi Vanhaan kirkkopuistoon, jossa olivat myös Helsingin valtauksen yhteydessä, huhtikuussa 1918 kaatuneiden valkoisten ja saksalaisten sankarihaudat. Kirkollis- ja opetusministeriöltä suostumus saatiin lähes välittömästi, 1. helmikuuta, samoin kirkkoherralta, mutta ei kaupunginvaltuustolta, mikä piankin kostautui.^{18 19}

Luovutus herätti arvostelua. Kärjekkäin oli iltapäivälehden Dagens Press toimittaja Max Hanemann eli pakinoitsija Lucas, jonka mielestä näiden toisessa maassa kaatuneiden teoilla ollut mitään tekemistä Helsingin kanssa.^{20 21 22}

Veljeshauta oli tarkoitettu kaatuneille, joita omaiset eivät välttämättä halunneet perhehautaan tai kotipitäjänsä multaan. Heitä kehotettiin seuraamaan uutisia kaatuneista, käymään tunnistamassa vainajia Helsingin Katajanokan varranttimakasiinissa ja ilmoittamaan tahtonsa. Kaikkia omaisia ei tavoitettu, jolloin haudattava pyrittiin tunnistamaan tavaroistaan tai aseveljien avulla.^{23 24 25}

”Sankat kansanjoukot täyttävät Vanhan kirkon puiston”

”Talvisen auringon kirkkaana sädehtiessä täyttävät hautajaishetken lähestyessä klo 2 päivällä sankat kansanjoukot Vanhan kirkon puiston ja läheiset kadut. Avonaisessa veljeshaudassa kirkkotarhan Yrjönkadun puoleisessa osassa lepäävät sankarivainajat valkeissa, kukitetuissa arkuissaan. Arkku arkun vieressä.” Näin kuvaili Vanhassa kirkkopuistossa sunnuntaina, 16. helmikuuta järjestetyn ensimmäisen surujuhlan alkutunnelmia Uuden Suomen Iltalehti laajassa artikkelissaan.^{26 27}

Monituhatlukuiseksi mainitulle yleisölle puhuivat Viron tasavallan ensimmäinen diplomaattinen edustaja Oskar Kallas ja Viron avustamisen päätoimikunnan varapuheenjohtaja, kirjailija Santeri Ivalo. Musiikista vastasivat Kaartin soittokunta ja Ylioppilaskunnan Laulajat.^{28 29 30}

Hauta peittyi kukkatervehdyksiin Suomesta ja Virosta – seppeleensä oli lähettänyt myös valtionhoitaja Mannerheim. Helsingin virolaisen seuran seppeleen laski asianajaja Ernst Murrik, kirjailija Hella Wuolijoen isä, joka totesi puheessaan nuorille sankareille, että ”heidän vuodattamansa veri oli pannut alulle kauan uneksitun Suomen sillan, eikä heidän muistonsa tule unohtumaan niin kauan kuin Virossa yksikin sydän sykkii”.

”Tilaisuuden päättyessä on lyhyt, kirkas talvinen päivä jo hämärtynyt illaksi. Mutta surujuhlasta osaa ottaneiden veljeskansojen edustajat poistuvat mielessään tietoisuus siitä, että kauan kärsineille heimo­kansoille nyt on koittamassa kalliisti ostettu yhteisen vapauden valoisa huomen.” – Näihin näkymiin Iltalehti päätti kuvauksensa.

Viimeiseen lepoon saatetaan 16 sankarivainajaa – ja seitsemästoista

Surujuhlassa hyvästeltiin 16 sotilasta, joista kolmetoista oli taistellut 1. suomalaisen vapaa­joukon riveissä, mukana aiemmin mainitut Elis Minkkinen, Erik Rantanen ja Ernst Johansson.³¹

Muut olivat: Hjalmar Välimaa, kersantti Lappajärveltä; Johannes Backlund, työmies Vöyristä; Jarl Dammert, vääpeli Maarianhaminasta; Sigurd Ahlström, lakitieteen ylioppilas Helsingistä; Samppa Prättälä Jalasjärveltä; Alvar Tallqvist ja Lauri Pesonen, lyseolaiset Helsingistä; Vilho Latvanen, konttoristi Helsingistä; Valdemar Rytkönen, viilari Helsingistä, ja Henrik Tallberg, vahti­mestari Pusulasta, joiden kaikkien taistelijan tie päättyi Narvan seudulla. Seitsemän ensimmäistä kaatui 18. tammikuuta – kuten myös Johansson ja Hietaniemeen haudattu Georg Långström.³²

Hjalmar Välimaa tunnistettiin valokuvasta vasta hautajaisten jälkeen. Tiedustelijaosaston päällikkö, ratsumestari Erkki Varmavuori kertoi, kuinka Välimaa oli hänen vierellään ja äkkiä vaikeni kuulan lävistettyä sydämen. He olivat vain 400 metrin päässä Narvan esikaupungeista. Välimaa oli Vöyrin sotakoulun päättäneitä aliupseereita, kuten myös Kahalassa kaatunut Artturi Liikanen.³³

Backlund, Dammert ja Tallqvist joutuivat vihollisen yllättämiksi vartiotehtävissä Utrian maihin­nousun jälkeen. Ahlström ja Prättälä kaatuivat lähellä Narvan maantietä, Laagnan kartanon luona käydyissä taisteluissa, Ahlström rautatietä katkaisemaan lähetetyssä partiossa.³⁴

Lauri Pesonen ei saanut kaatua tasavertaisessa taistelussa. Hän oli uhkarohkeassa taisteluinnossaan jäänyt vangiksi ennen Kahalan taistelua, mistä lehdet olivat jo kertoneet värikkäästi. Ilmeisesti vihollinen kuljetti perääntyessään vankia mukanaan. Sotilaiden kerrotaan löytäneen Pesosen ”vielä lämpimän ruumiin” kartanon läheltä.^{35 36 37 38}

Pesosta oli saattamassa hautaan myös 17-vuotias Eero Salola: ”Vuonna 1919 Sampo toi kannellaan Virossa kaatuneiden suomalaisten ruumiit. Arkut olivat rivissä kannella. Niiden joukossa oli myös tuskin 18-vuotias koulutoverimme Lauri Pesonen. Rakkaitaan vastaan tulleet omaiset odottelivat laiturilla jäänmurtajan hidasta tuloa katsellen. Odottavien omaisten joukossa oli myös kansakoulujen tarkastaja, sittemmin kouluneuvos Matti Pesonen. En koskaan unohda tuon suuren heimoystävän liikkumatonta, patriarkaalista hahmoa siinä pakkastalven hyytävässä kylmyydessä. Lauri Pesonen laskettiin sankaritovereineen Vironkävijäin sankarihautaan Vanhankirkon puistoon.”³⁹

Latvanen, Rytkönen ja Tallberg kuolivat vasta Narvan valloituksen jälkeen. Latvanen sai surmansa 21. tammikuuta seikkailunhaluisella partioretkellä Narvanjoen itäpuolelle, jossa kaatuivat myös helsinkiläinen sähköasentaja Arvo Aaltonen ja karkkulainen poliisimies Paavo Lähteenmäki.

Valdemar Rytkösen elämä päättyi onnettomuuteen – vahingonlaukaukseen 30. tammikuuta. Henrik Tallberg haavoittui kuolettavasti 1. helmikuuta virolaisten johtamassa hyökkäyksessä, jossa katkaistiin rautatie Narvanjoen itäpuolelta. Vapaajoukko oli pääosin jo vedetty reserviin Rakveren kaupunkiin, mutta Narvaan vielä jääneistä joukoista noin 40 miestä osallistui taisteluun vapaaehtoisina.⁴⁰

Kirkkopuistossa lepää kahdeksan Pajun taistelussa 31. tammikuuta kaatunutta tai kuolettavasti haavoittunutta Pohjan Poikien rykmentin sotilasta. Ensimmäisessä surujuhlassa heistä haudattiin kolme: Antti Kärnä, konttoristi Ylistarosta, mutta myös 1. komppanian päällikkö; Otto Snellman, sekatyömies Multialta, ja Ville Haajanen, työmies Uudeltakirkolta. Lisäksi seuraavana päivänä, 17. helmikuuta haudattiin neljäs Pajussa kaatunut: Antti Valtonen, somistaja Viipurista.⁴¹

Sankarihauta joutuu valtuuston hampaisiin

Vanhan kirkkopuiston ensimmäinen surujuhla uutisoitiin tuoreeltaan myös kriittisessä Dagens Pressissä. Tosin viereisellä palstalla lehti kertoi, että Helsingin kaupungin terveydenhoitolautakunta haluaa keskeyttää vapaaehtoisten hautaamiset kirkkopuistoon.⁴²

Lautakunnasta oli sopimatonta, että lasten leikkipaikkana käytettävästä puistosta ollaan muodostamassa yleistä hautausmaata. Se oli tehnyt kaupunginvaltuustolle kirjelmän, jossa sitä kehotettiin ryhtymään toimenpiteisiin kirkollis- ja opetusministeriön luvan purkamiseksi tai ainakin puistoon haudattavien lukumäärän rajoittamiseksi, ”ellei tässä tapauksessa katsota sopivammaksi, että kaikki Viron vapaussodassa kaatuneet suomalaiset haudataan toiseen paikkaan.”⁴³

Valtuusto päättikin esittää hallitukselle, että ministeriön myöntämä lupa muutettaisiin siten, ettei enempää hautauksia sallittaisi. Viron avustamisen päätoimikunta ei jäänyt odottelemaan, vaan kirjasi jo 27. helmikuuta päätöksen luopua kirkkopuiston hautauksista:

”Koska sanomalehdistössä on ollut kirjoituksia, joissa on paheksuttu sitä, että Virossa kaatuneille on hankittu veljeshauta Vanhasta kirkkopuistosta, päätettiin sanomalehdistön kautta saattaa yleisön tietoon, ettei mainittuun veljeshautaan enää kaatuneita haudata.”^{44 45}

Päätöstä ei pantu kuitenkaan heti toimeen, vaan sen sijaan jo vajaan viikon kuluttua järjestettiin vielä toinen suuri yhteishautaus, ja sen yhteydessä lopetuspäätöskin julkaistiin. Järjestelyissä vaikuttaa kiirehdityn, sillä vainajien tunnistamiseen jäi puutteita. Kahdesta nimestä erehdyttiin ja ”eräänä tuntemattomana” haudatun nuorukaisen henkilöllisyys jäi vuosiksi epävarmuuteen.⁴⁶

Päätoimikunta kiirehtää toiseen surujuhlaan – ja viimeisiin hautauksiin

Vanhan kirkkopuiston toinen surujuhla alkoi keskiviikkona, 5. maaliskuuta kello 2, ja se noudatteli muutoinkin ensimmäisen järjestelyjä. Viron hallitusta edusti nytkin Oskar Kallas, sen sijaan Viron avustamisen päätoimikunnan puolesta puhui Heikki Ritavuori, jonka kohtalo sisäministerinä piirtyi sittemmin poliittiseen historiaamme. Orkesterina oli taas Valkoisen kaartin soittokunta, mutta laulusta vastasi Helsingin Kansallismielisen Nuorison sekakuoro, nykyinen Kansallis-Kuoro.^{47 48}

Surujuhlassa haudattiin 12 sotilasta, joista aiemmin mainittu Arvo Aaltonen kuului 1. suomalaiseen vapaajoukkoon ja muut Pohjan Poikain rykmenttiin. Aaltonen kaatui jo 21. tammikuuta Narvanjoen itärannalla, josta hänen ruumiinsa löydettiin viikkoja myöhemmin. Se saatiin kotimaahan vasta 25. helmikuuta, jolloin Helsinkiin saapui valtaosa tässä jälkimmäisessä surujuhlassa haudatuista.⁴⁹

Pohjan Pojista haudattiin: Kalle Laaka Rovaniemeltä; Eino Joensuu, talollisen poika Ikaalisista; Yrjö Häyhä, työmies Viipurista; Viljo Kortesmaa, työmies Lapualta; Niilo Salo, opiskelija Vaasasta; Johan Grönvall, puuseppä Perhosta, Oskari Pietiläinen, metsänvartija Rovaniemeltä; Fredrik Vallo, työmies Alatorniosta; Yrjö Laurikainen, ylioppilas Pyhäselästä; Martil Saarikangas, konttoristi Helsingistä, sekä Torsten Silva Tampereelta. Seuraavana päivänä, 6. maaliskuuta haudattiin vielä kaksi soturia: Oskari Ahokas, renki Elisenvaarasta, ja Kalle Kettunen, koululainen Mikkelistä, joiden hautajaiset jäivät viimeisiksi Helsingin Vanhan kirkkopuiston historiassa.^{50 51}

Laaka ja Joensuu kaatuivat Pajun taistelussa, jossa myös Häyhä ja Ahokas haavoittuivat kuolettavasti. Häyhä menehtyi 2. helmikuuta Tarton haavaklinikalla, jossa Ahokas jaksoi sinnitellä 14. helmikuuta saakka. Samana päivänä Kortesmaa kaatui partioretkellä Karulan alueella, vajaa 20 km Valgasta itään. Niilo Salon vuoro oli seuraavana päivänä, 15. helmikuuta samalla suunnalla, hiukan etelämpänä käydyssä Koikkülan taistelussa. Hän menehtyi päivää myöhemmin Tarton haavaklinikalla.⁵²

Ikaalisten Eino lasketaan hautaan Viipurin Yrjönä

Uutissähkeet kertoivat viipurilaisen Yrjö Joensuun kaatuneen Valgan taistelussa, kuten aikalaiset Pajun kartanon taistelua kutsuivat. Tällä oletuksella kaatunut myös 5. maaliskuuta haudattiin, vaikka Pohjan Poikiin ei kuulunut ketään Joensuu-nimistä Viipurista. Sen sijaan Pajussa taistelivat veljekset Toivo ja Eino Joensuu Ikaalisista.⁵³

Einon kaatuminen paljastui Toivolle vasta kotiinpaluussa. Näin hän kertoi taisteluista ja tunnistamisesta Ikaalinen-lehdelle:⁵⁴

”Pidin silmällä nuorempaa veljeäni. Meillä oli kaksi miestä välillä. Lähellä [Pajun] kartanoa noustessamme syöksyyn huomasin hänen jäävän paikalleen. Aavistin käyneen huonosti, mutta en voinut auttaa. Täytyi hyökätä edelleen. – Eino-veljeäni en sen jälkeen nähnyt. Riensimme taistelusta toiseen ja vasta Marienburgin valloitettuamme [21.2.] sain tilaisuuden kuulostella häntä. Vasta Helsingissä kuulin, että eräs Yrjö Joensuu oli haudattu sinne; kotipaikka tuntematon. Näin kumminkin valokuvat haudatuista ja tunsin veljeni yhdeksi heistä. Hän oli haavottunut kuolettavasti ja kuollut junassa matkalla sairaalaan.”

Useammankin kaatuneen päätyminen kirkkopuistoon johtui epämääräisistä henkilötiedoista, jotka vaikeuttivat omaisten ja muiden tunnistajien tavoittamista – tai tekivät sen mahdottomaksi.

Pettymystäkin kuvaa Aamulehteen saapunut kirje Ikaalisista: ”Hänen maallinen tomunsa ei ole meillä vapaustaistelijoitten yhteishaudassa muistuttamassa sankarin nimeä. Erehdyttävien tietojen vuoksi jäi hänen tomunsa Helsingin veljeshautaan, missä Virossa menetetyt lepäävät ikiuntaan.”⁵⁵

”Eräs tuntematon” nuorukainen tuottaa päänvaivaa

Nuorimpana Vanhaan kirkkopuistoon haudattiin Yrjö Häyhä, joka menehtyessään Tarton haavaklinikalla oli vain 15-vuotias.

Pajun taistelu oli nuoren miehen ensimmäinen ja jäi myös hänen viimeisekseen, kuten 17-vuotiaalle Joensuulle ja monelle heidän ikätoverilleen. Pohjan Poikien taistelijoista 59,5 prosenttia oli alle 21-vuotiaita. Häyhä ei suinkaan ollut rykmentin kuopus, sillä häntä nuorempia alle 15-vuotiaita oli 3,7 prosenttia.⁵⁶

Yrjö Häyhä muuttui oudosti ”erääksi tuntemattomaksi” siinä vaiheessa, kun hänen ruumiinsa tuotiin Katajanokan varranttiin. Ensimmäisissä menehtymisestä kertoneissa uutisissa kylläkin puhuttiin ”sotilas Häyrystä”, mutta 25. helmikuuta jäänmurtaja Väinämöisellä tuotujen 16 sankarivainajan luettelossa hän oli omalla nimellään eikä tuntemattomia ollut joukossa.⁵⁷

Viipurilainen pioneerivääpeli Ali Häyhä luki lehtiuutisesta veljensä menehtyneen Tartossa. Hän oli jo 18. helmikuuta tiedustellut kaatuneiden huoltokomitealta kirjeitse ruumiin saapumisesta Helsinkiin ja toimittamisesta Viipuriin. Jotenkin viestit ja uutiset eivät kohdanneet toisiaan. Vielä 2. maaliskuuta päätoimikunta kehotti lehdissä – myös viipurilaisessa Maakansassa – omaisia ilmoittautumaan. Tästä ei ollut apua, sillä Yrjö Häyhän nimeä ei enää mainittu, vaan sen sijaan ”eräs tuntematon”.^{58 59}

Niinpä Yrjö Häyhä haudattiin tuntemattomana maaliskuun surujuhlassa. Kuitenkin vasta vuosia myöhemmin vahvistui – tai päästiin sopuun siitä, että kyseessä oli juuri hän, sillä perhekään ei sitä alkuaan uskonut.

Huoltokomitea sai vääpeli Häyhältä kirjeen, jossa tämä kertoi saaneensa varmuuden veljensä hautaamisesta perheelle tuntemattomalla nimellä Vanhaan kirkkopuistoon – mutta jo helmikuun surujuhlassa. Tämän hän ilmoitti komitealle korjausta varten. Tämän käsityksensä Häyhän perhe ilmaisi myös 9. maaliskuuta julkaisemassaan kuolinilmoituksessa.⁶⁰

Samoihin aikoihin forssalainen työnjohtaja Kalle Hieperi oli lukenut 16-vuotiaan poikansa Akselin kaatumisesta Pajun taistelussa. Hän oli useasti yhteydessä huoltokomiteaan, mutta ruumista ei vain kuulunut Forssaan. Lopulta hän osoitti 27. helmikuuta kirjeensä suoraan päätoimikunnan puheenjohtajalle ja muistutti, että Akseli oli otettu sotaan ilman hänen lupaansa. Kirje ei jäänyt viimeiseksi. Ehkä isän sinnikkyys johti siihen, että Akseli Hieperistä tuli vaihtoehto ”erääksi tuntemattomaksi”, ja se, jonka nimi aikanaan kaiverrettiin sankarihaudan muistomerkkiin.⁶¹

Verrattaessa Akseli Hieperin ja Yrjö Häyhän kuvia vainajan tunnistuskuvaan kallistui vaaka sittemmin selkeästi jälkimmäiseen. ”Yhdennäköisyyshän on ilmeinen”, kuten Lempi Ahla kirjoitti viestissään puheenjohtaja Louhivuorelle. Ulkonaisesti tämän vahvistus odotutti vuoteen 1966, jolloin veljen pyynnöstä Vironkävijäin muistomerkin jalustaan kaiverrettiin nimi Yrjö Johannes Häyhä.^{62 63}

Jalustasta erottuva ja talvisodasta tunnettu sukunimi herättää usein kysymyksen sukulaisuudesta. Yrjö Häyhän isä oli muuttanut Viipuriin Rautjärveltä, joka oli myös tarkka-ampuja Simo Häyhän kotipitäjä. Miesten ensimmäinen yhteinen esi-isä oli 1600-luvulla elänyt Jaakko Nuutinpoika Häyhä.⁶⁴

Akseli Hieperin hautapaikka on jäänyt tuntemattomaksi ja myös tiedot hänen viimeisistä hetkistään ovat ristiriitaisia. Ensi uutisissa hänen mainitaan kadonneen, toisaalta kerrotaan menehtymisestä junanvaunussa toimineessa kenttäsairaalassa Sangasten asemalla. Pajussa kaatuneista kirjatut tiedot risteävät ja sekoittuvat, samoin heidän ruumiinsa. Hieperin tapauksessa tätä kuvaa eversti Kalmin päiväkäsky 12. helmikuuta: ”Päiväkäskyssä n:o 26 14/I [7.2.] kaatuneeksi ilmoitettu sotilas Aksel Hiepert onkin nyttemmin todettu olleen vääpeli Lauri Pietilä, joka täten oikaistaan.”^{65 66}

Sähkösanoma synnyttää ”Oskar Hietalan” – muistotaulujen haamusotilaan

Johan Grönvall menehtyi 12. helmikuuta munuaistulehdukseen Valgan Punaisen Ristin sairaalassa. Samana päivänä sairaalaan tuotiin kuumeen vuoksi Oskari Pietiläinen, joka Kalmin päiväkäskyn mukaan kuoli jo kaksi päivää myöhemmin sydänhalvaukseen. Ruumiit tuotiin 25. helmikuuta yhtä aikaa Väinämöisellä Helsinkiin ja haudattiinkin yhdessä kirkkopuistoon 5. maaliskuuta.^{67 68 69}

Rovaniemen pitäjän Marrasjärven kylästä Viron-retkelle lähtenyt Pietiläinen palveli Pohjan Poikien 5. komppaniassa. Rykmentissä hänet tunnettiin Oskari Pietilänä, jota nimeä hän oli käyttänyt osin myös Lapissa. Tieto perheenisän poismenosta ehti sinne vasta kesän korvilla, kun Briita-rouva lähetti kirjeen huoltokomitealle. Sieltä vastasi 28. toukokuuta metsänhoitaja Emil Vesterinen, tuleva Viron konsuli, jonka tiedot vahvistivat kuoleman, mutta myös selittivät ruumiin jääneen Valgaan: ”Koska kuoleman syynä oli tarttuva tauti – lavantauti – ei ruumista ole voitu lähettää Suomeen.”^{70 71}

Mahdollisesti tähän kirjeeseen päättyivätkin toiveet perheenisän saamisesta kotipitäjän multaan ja epäilykset ruumiin tuomisesta Suomeen. Selitys oli ymmärrettävä, vaikkakin ontuva, sillä olihan samassa 5. komppaniassa palvelleen ja samassa Valgan sairaalassa lavantauti-diagnoosin saaneen Yrjö Tammiluodon ruumis tuotu kotiin ja haudattu 12. huhtikuuta Mellilän hautausmaalle.^{72 73 74}

Uutissähke Valgan sairaalassa menehtyneistä vaikuttaa olleen jotenkin vioittunut. Kymmenkunta suomalaista lehteä mainitsi kuolleeksi Oskar Pietilän, mutta merkitsi perään epäilevästi sulkuihin Hietalan ja kysymysmerkin: ”Oskar Pietilä (Hietala?)” Aamulehti arveli muista poiketen, että kyseessä saattoikin olla Mattila. Yksikkö oli kaikilla oikein: Pohjan Poikien 2. pataljoonan 5. komppania. Hautajaisten edellä omaisia kehotettiin lehdissä Katajanokalle tunnistamaan vainajiaan. Nyt nimiluettelossa oli vain ”Oskar Hietala” – jolle ei omaisia ilmaantunut.^{75 76 77}

Oskari Pietiläinen haudattiin Oskar Hietalana, joka nimi usein toistuessaan muuttui ”totuudeksi”. Se esiintyy jo varhain Viron avustamisen päätoimikunnan ja kaatuneiden huoltokomitean luetteloissa, mutta vain etu- ja sukunimenä ilman lisätietoja. Sotilasyksikön kohdalla on yleensä vain viiva, sillä pian lienee havaittu, ettei Viron-retkeen ollut osallistunut ketään Oskar Hietalaa. Siltikin nimen löytää Virosta useammasta muistotaulusta ja myös Vironkävijäin muistomerkistä. Valgan kirkon ulkoseinän Pohjan Poikien kunniataulussa on sentään nimenä kersantti Oskari Pietilä.^{78 79}

Vuonna 1921 Viron hallitus myönsi Marrasjärven kylään jääneelle rouva Briita Pietiläiselle ja hänen kolmen lapselleen 500 markan eläkkeen. Päätöksessä isän nimenä oli Oskari Pietiläinen. Hänen jälkeläisensä ovat tänä vuonna saaneet tietää, että hän lepää Vanhassa kirkkopuistossa.⁸⁰

Viimeiset kaatuneet tuodaan Latviaan tehdyltä valloitusretkeltä

Sairaus vei Vanhaan kirkkopuistoon haudatuista myös Fredrik Vallon, joka menehtyi 23. helmikuuta keuhkokuumeeseen Tarton 3. sotilassairaalassa. Kaatuneista neljän viimeisen elämänlanka katkesi Latviassa, eversti Kalmin valloitusretkellä Marienburgiin eli nykyiseen Alūksnen kaupunkiin.

Ensimmäisenä kaatui retken valmisteluvaiheessa Yrjö Laurikainen. Hän sai luodin rintaansa 18. helmikuuta ajaessaan ryhmänsä kanssa takaa vihollista Riian–Pihkovan maatien varrella, ”kolme virstan päässä Luxenhofista” – nykykartalla Apen pikkukaupungista itään.^{81 82 83}

Kalle Kettunen kaatui varsinaisessa Marienburgin valloitustaistelussa 21. helmikuuta, ja Martil Saarikangas menehtyi siellä saamiinsa vammoihin kenttäsairaalassa kaksi päivää myöhemmin.⁸⁴

Viimeisenä Kirkkopuistoon haudatuista kaatui Torsten Silva. Kolmen miehen partio lähti 25. helmikuuta Apen eli silloisen Hoppenhofin rautatieasemalta hakemaan hevosella lähitaloista heiniä ja maitoa. He löysivät ja ottivat heinäkuormansa, mutta joku siitä vihastunut kävi salaa kutsumassa vihollispartion paikalle. Silvan rinnalla kaatui ruokolahtelainen Evald Simanainen, joka haudattiin Imatralle.

Silva haudattiin jo 5. maaliskuuta. Viimeisinä miehinä sankarihautaan pääsivät seuraavana päivänä Oskari Ahokas ja Kalle Kettunen.

Veljeshautaan saatettiin kahdessa julkisessa surujuhlassa ja kahdessa erillisessä hautauksessa yhteensä 31 sankarivainajaa. Heistä vanhin oli 54-vuotias Johan Grönvall ja nuorin 15-vuotias Yrjö Häyhä. Kymmenen miestä oli syntynyt 1900-luvun puolella ja kahdeksantoista 1890-luvulla.

Neljäntoista miehen elämä päättyi 1. suomalaisen vapaajoukon riveissä ja seitsemäntoista Pohjan Poikien rykmentissä. Helsinkiläisiä – kaupungista tai pitäjän puolelta – haudattiin yksitoista. Sankarihauta on siten aidosti valtakunnallinen ja edustaa molempia sotilasyksikköjä.

”Kaatuneet haudattaneen tästä lähin Viroon”

Kirkkopuiston hauta oli sulkeutunut. Viimeistä surujuhlaa kuvaavien palstojen vieressä kerrottiin Viron avustamisen päätoimikunnan oudohkoista suunnitelmista:

”Kun ei Helsingissä ole voitu luovuttaa toista sopivaa paikkaa niiden veljeshaudaksi, jotka kaatuvat varjellessaan maamme etelärajaa ja taistellessaan Viron vapauden puolesta, on päätoimikunta katsonut olevansa pakotettu kääntymään Viron hallituksen puoleen pyynnöllä, että ne kaatuneet, joiden hautaamisesta omaiset eivät itse pidä huolta, haudattaisiin yhteiseen veljeshautaan Virossa.”

Edelleen päätoimikunta velvoitti omaiset sähköttämään tai kirjoittamaan heti huoltokomitealle, kun he näkevät sanomalehdessä tiedon kuolemasta. Omaisten pyynnöstä kaatunut luvattiin toimittaa lähimmälle rautatieasemalle, josta ruumis oli noudettava. ”Ellei sellaista pyyntöä tule muutaman päivän kuluessa, haudataan kuollut huoltokomitean toimesta Viroon”, varoitettiin lopuksi.⁸⁵

Tosiasiassa yhteishautaa Viroon ei perustettu. Kaikki päätoimikunnan alaisissa yksiköissä kaatuneet – paitsi taisteluissa kadonneet – tuotiin lopulta kotiseutunsa perhe- tai sankarihautaan, samoin palveluksessa saatuihin sairauksiin menehtyneet. Loppuvuoden 1919 aikana kylläkin enintään kahdeksan suomalaista sai leposijansa Tallinnan, Tarton tai Pärnun hautausmailta, mutta he olivat miehiä, jotka olivat siirtyneet Viron armeijan yksiköihin ja pois avustustoimikunnan vastuulta.

Päätoimikunta päätti jatkaa hautauksia tuolloin Helsingin pitäjän puolella sijainneella Malmin hautausmaalla. Kokouksessa puhuttiin yhteishaudasta ja muistomerkistä, mutta kumpaakaan ei sinne tullut. Miehet haudattiin erilleen – ja hautapaikkojen tarvekin jäi lopulta muutamaan. Nämäkin haudat päätettiin järjestää pysyviksi.⁸⁶

Malmille haudattiin vuoden mittaan työmies Juho Ahonen, lyseolainen Helge Elfgrén, vänrikki Alvar Saxén ja konttoristi Georg Öhman sekä Helsingissä kuollut yksityisetsivä Hemming Nyqvist. Saattaa olla, että avustustoimikunnan toimesta haudattiin vain iisalmelainen Ahonen, ”kun ei kukaan omainen ilmoittautunut vainajaa perimään”. Hänen hautansa, kuten myös Elfgrénin ja Nyqvistin, on menetetty.^{87 88}

Hietaniemen perhehautoihin laskettiin vuoden loppuun mennessä neljä sotilasta: kapteeni Armas Corell, merimies Valter Lagerström ja konttoristi Yrjö Railio ja toimitusharjoittelija Eero Kuokkanen, joka haudattiin Kaartin hautausmaan puolelle. Kapteeni Corell kaatui Laukaanjoella, Kotkon eli Orlyn inkeriläiskylässä – ilmeisesti viimeisenä suomalaisena vapaaehtoisena 11. joulukuuta 1919. Lisäksi Hietaniemeen haudattiin 1. suomalaisen vapaajoukon lääkäri, vapaaherra Kristian von Alftan, joka menehtyi keuhkokuumeeseen vain kolme viikkoa Narvan vapauttamisen jälkeen. ^{89 90 91 92}

Päätoimikunta valmistuttaa sankaripatsaan Hietaniemeen haudatuille

Lupaus hautamuistomerkistä ajankohtaistaistui kaksi vuotta myöhemmin. Louhivuorta Viron avustamisen päätoimikunnan puheenjohtajana  seurannut Santeri Ivalo ilmoitti toimikunnalle 13. helmikuuta 1921, että Viron hallitus oli myöntänyt 200 000 markkaa kaatuneiden muistopatsaalle Vanhaan kirkkopuistoon.⁹³

Samassa kokouksessa päätettiin valmistuttaa ”Uudella hautausmaalla olevalle Virossa kaatuneiden haudalle mustasta graniitista muistopatsas, jonka hinta nousee 5 800 mk:aan ja jonka mittasuhteet ovat 66–120–80–25 cm, sekä varustaa se lyhyellä muistokirjoituksella”.

Musta monoliitti saatiinkin Hietaniemeen jo samana vuonna. Etupinnassa ovat kultakirjaimin neljän kaatuneen nimet sekä teksti: ”Kaatuneet Viron vapaustaistelussa 1919”. Hoitosopimus seurakuntien kanssa ”Viron vapaustaistelussa kaatuneiden haudasta” solmittiin 15. marraskuuta ”kaikeksi tulevaisuudeksi niin kauan kuin haudan alue säilytetään rauhoitettuna kirkkomaana”.⁹⁴

Santeri Ivalo puhuu valtuustolle – ja Viron hallitus voittaa äänin 27–23

Viron lähetystö kääntyi syyskuussa asiassa Helsingin kaupungin puoleen. Kahden vuoden takaiset muistot saattoivat aluksi palata mieleen, sillä valtuuston valmisteluvaliokunta esitti hakemusta hylättäväksi. Santeri Ivalo oli myös kaupunginvaltuutettu ja juuri hän ehdotti hyväksymistä, kun valtuusto 5. lokakuuta otti asian käsittelyyn. Hän huomautti, että ”anomuksen hylkääminen olisi loukkaus ystävällisissä suhteissa olevaa valtaa kohtaan”. Ivalon hyväksyvä ehdotus voittikin 27 äänellä 23 vastaan.^{95 96 97}

Muistopatsaan luonnoskilpailu avattiin 1. joulukuuta ja siihen jätettiin 93 luonnosta. Palkinnot jaettiin 28. huhtikuuta 1922, mutta 1. palkinto jätettiin jakamatta, sillä lautakunnan mukaan yksikään luonnos ei vastannut asetettuja vaatimuksia. 2. palkinnon jakoivat nimimerkki ”4 kypäriä”, laatijat kuvanveistäjä Gunnar Finne ja arkkitehti Väinö Vähäkallio, ja nimimerkki ”Viron kävijät”, laatijat kuvanveistäjä Into Saxelin ja arkkitehti J. S. Sirén.^{98 99 100}

”Ne ovat hautamonumentteja sanan täydessä merkityksessä, joita koristavat yksinkertaiset sivuihin veistetyt kohokuvat: Finnen ja Vähäkallion luonnoksessa soihtua kädessään pitävä, liitelevä hengetär, Saxelinin ja Sirénin patsaassa toisella puolen kolme ratsastajahahmoa, toisella puolella kolme laivan kuvaa. Edelliseen on kuhunkin yläkulmaan sijoitettu sotilaskypärä, jälkimmäisen päättyessä palloon kiinnitettyyn ristiin.” – Näin Uusi Suomi arvioi 2. palkinnon saaneita luonnoksia tuoreeltaan.¹⁰¹

Viron hallitus valitsi suunnittelun pohjaksi Sirénin ja Saxelinin ehdotuksen. Lähettiläs Friedrich Akel allekirjoitti 8. syyskuuta taiteilijoiden kanssa sopimuksen, joka määräsi hinnaksi 103 600 markkaa ja patsaan luovutettavaksi viimeistään 15. helmikuuta, sillä se oli määrä paljastaa 24. helmikuuta 1923, Viron itsenäisyyden 5-vuotispäivänä. Sankaripatsas valmistui sovitusti ja se toimitettiin peitettynä Vanhaan kirkkopuistoon. Niin jäikin kolmeksi kuukaudeksi. Jäätilanne jätti ensin valtuuskunnat Tallinnaan ja lopulta paljastus lykkääntyi eri syistä 27. päivään toukokuuta.^{102 103 104 105 106 107 108 109}

Hautaristiksi vaihdetaan Viron Vapaudenristi

Viron valtio luovutti Taivassalon himmeäksi hiottuun graniittiin veistetyn monumentin Helsingin kaupungin omistukseen ja hoitoon. Valtuuston puheen­johtaja Leo Ehrnrooth vakuutti, että ”sille tullaan omistamaan kaikkea sitä kunnioittavaa hoivaa, mihinkä tämä maittemme yhteinen muisto velvoittaa”.^{110 111 112 113 114 115}

Saxelinin luonnoksen ratsumiehet lippuineen toteutuivat myös lopullisen muistomerkin etukyljellä. Symbolisesti vaikuttavin ratkaisu oli vaihtaa valtakunnanomenan kaltainen risti Vapaudenristiin, Viron arvostetuimpaan kunnia­merkkiin, jonka myönnettiin postuumina myös yhdeksälle Vanhassa kirkkopuistossa lepäävälle.¹¹⁶

Ehrnroothin sitoumus piti silloinkin, kun Viro oli miehitetty fyysisesti ja Suomi henkisesti. Viron pakolaisten keskusjärjestön Teataja-lehdessä kiitettiin elokuussa 1979 – keskellä Brežnevin aikaa – Helsingin kaupunkia, joka oli hyvällä maulla kunnostanut Vironkävijäin muistomerkin.^{117 118}

Panu Toivonen pelastaa Helsingin maineen

Lievältä tuntuvan kolauksen – mutta kaikki virolaisten pakolaislehdet maailmanlaajuisesti kattavan – Helsingin maine sai kaksi vuotta myöhemmin. Teataja-lehden kiitoksin julkaisemat kuvat tulivat uusiokäyttöön, ja monipolvinen saaga jatkui seuraavat kaksi vuotta.

Kuva Helsingin Vironkävijäin muistomerkistä levittäytyi 31. heinäkuuta 1981 maailman palstoille uutisesta, jonka otsikko kysyi viroksi: ”Kuhu kadus Vabadusrist Helsingis asuvalt Eesti Vabadussõja mälestussambalt?”¹¹⁹

Vapaudenristi oli kadonnut Viron vapaussodan muistomerkiltä, ja kirjoituksen mukaan olennainen kysymys kuului, olivatko asialla olleet pienet vai ”isot” huligaanit. Valpas ja vaientamaton Viron-ystävä, kaupungin­valtuutettu Panu Toivonen otti asian nyt hoitaakseen. Hän totesi, että muistomerkin häpäisy on rikoslaissa säädettyä hautarauhan rikkomista ja siten poliisitutkintaan kuuluva rikos. Tällä kertaa riitti kuitenkin ilmoituksesta puisto-osastolle, joka pani heti uuden ristin tilaukseen.^{120 121}

Uusi risti saatiin pian, ja yhtä pian se oli poissa. Toivonen totesi mieleensä juolahtavan, että ”tietyn lajin poliittiset terroristit ovat liikkeellä”. Nyt uusi risti odotutti seuraavaan kesään 1982 asti – ja vei ojasta allikkoon. Se lennähti vauhdikkaasti pakolaislehtien otsikoihin ”sensuroituna ristinä”.

Rististä oli unohdettu Vapaudenristin tunnukset: E-kirjain ja iskuun kohotettu miekka. Toivosen tuli kohottaa vielä kerran sanansa säilä – ja tammikuussa 1983 tunnukset lopulta saatiinkin. Tarkemmin katsoen selkkaus muutti kylläkin ristin muotoilun ja sävytyksen.^{122 123 124 125 126}

Vapaudenristi valvoo 31 kaatuneen hautaa ¹²⁷

Viro viettää tänä vuonna vapaussotansa 100-vuotisjuhlaa. Viron vapaussodan historian seura on tässä yhteydessä havainnut, että Vanhan kirkkopuiston Vapaudenristi ei ole alkuperäisessä, oikeassa asennossaan. Risti on jostain syystä kääntänyt kylkensä kaatuneille, vaikka sen tulee katsoa heidän hautaansa eli Bulevardille päin.¹²⁸

Vapaudenristi on osa patsaan etusivua siinä kuin veistetyt kolme ratsumiestäkin. Kaupungin julkisista veistoksista vastaa Helsingin taidemuseo, jonka verkkosivun valokuvassa risti on asianmukaisessa asennossa. Olisi toivottavaa, että museo suuntaisi ristin oikein vielä juhlavuoden aikana.¹²⁹

Vapaudenristin kääntyminen pois Virossa kaatuneista hämärtää osaltaan kykyä nähdä sankarihaudan kokonaisuus. Hauta-alue jää vain puiston kukkaistutukseksi, jos huomio keskittyy patsaaseen ja sen kolmikielisiin riimeihin. Muistomerkillä on erityinen merkityksensä niiltä vuosilta, joina se todisti maailmalle Viron vaiettua olemassaoloa. Ensisijaisesti se on siltikin Viron puolesta kaatuneiden hautamonumentti ja siihen kuuluva Vapaudenristi ensisijaisesti heidän hautaristinsä.

---

15.7.2019

Vironkävijäin sankarihaudan risti palautettiin Helsingissä alkuperäiseen asentoonsa

Helsingin kaupunki on heinäkuun alkupäivinä kunnostanut Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten vapaa­ehtoisten veljeshaudan muistomerkin ristin…

---

Kuvasarja Vironkävijäin sankaripatsaan paljastusjuhlasta 27.5.1923

Paljastustilaisuus seitsemässä kuvassa valokuvaaja August Vannasin silmin. Viron hallituksen puolesta muistomerkin luovutti ulkoministeri Aleksander Hellat, jonka puhuu ensimmäisessä kuvassa.

Lopuksi vertailuksi kuva vuodelta 1939, jossa senaattori O. W. Louhivuori laskee Viron avustamisen päätoimikunnan seppeleen Viron vapaussodan 20-vuotisjuhlien aikana – ja toinen vuodelta 1990, jossa ovat vuorostaan kunniakäynnillä jatkosodan Suomen-pojat. – Lähde: Viron kansallisarkisto, EFA.8.A.449, EFA.2.0.28008 (kuvaaja Artur Kalm) ja EFA.332.0.155405 (Kultuur ja Elu).¹³⁰

---

Lisätietoa | Lisainfo

• Video: Eesti Vabadussõjas langenud Soome vabatahtlikele püstitatud mälestussamba avamine Helsingis (1923), Estonia Filmi kroonika, Eesti Filmi Andmebaas
• Video: Sõjavägede Ülemjuhataja kindral J.Laidoner Eesti Vabadussõjast osavõtnud Soome Vabatahtlike pidustusil (1939), Eesti Kultuurfilmi ringvaade 47, Eesti Filmi Andmebaas
• Eesti ja Soome ühine lugu Helsingi Hietaniemis, Pekka Linnainen 2010–
  Retkiopas Suomen ja Viron historiaan Hietaniemessä
• Vironkävijäin sankarihauta, lyhyt esittely, Wikipedia

---

10.6.2013

Helsinki on virolainen | Eesti kultuurirajad Helsingis

Sinimustavalkoisen Helsingin matkailukartta. Suunnista Suomen historiaan virolaisin silmin! | Sinimustvalge Helsingi turismikaart. Teejuht eestluse ajalukku Soome pealinna tänavatel…

---

Lähteet | Allikad

1. Vilho Helanen, Suomalaiset Viron vapaussodassa, Kirja 1921
2. Henkilöluettelo Viron avustamisen päätoimikunnan ja sen alakomiteoiden jäsenistä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
3. Lempi Ahlan kokoelma, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
4. Anto Eskola, Estofilia, Suomen Tallinnan-suurlähetystö 2018
5. Suomalaiset vapaaehtoiset taistelussa, STT, Aamulehti 11.1.1919
6. Arthur Liikanen kävi Vöyrin sotakoulua, Liikasten sukuseura ry
7. Knut Hugo Nilsson Nordstrand, Signalementsfotografier 1869-1920, Stockholms stad
8. Viron vapaustaistelussa kaatuneitten hautaus eilen, Uusi Suomi 23.1.1919
9. Ilmari Wirkkala, Viron laivasto Narvan valloituksessa, Hakkapeliitta 23.2.1929
10. Matti Parviainen, Narvan taisteluissa, Suomen Vapaussota 5/1934
11. Våra stupade. Deras gravar. Georg Långström, Hufvudstadsbladet 30.1.1919
12. Partiolaisvainajia – Georg Långström, Ole valmis! 1.3.1919
13. Hjalmar Öhman, En ung hjälte fallen, Hufvdstadsbladet 31.1.1919
14. Georg Arthur Långström, kuolinilmoitus, Hufvudstadsbladet 1.2.1919
15. Nuoren soturin viimeinen matka, Uusi Suomen Iltalehti 4.2.1919
16. En fallen hjälte, Georg Arthur Långström, Veckans Krönika 8.2.1919
17. Viron hallitus pystyttää muistomerkin kaatuneitten haudalle, STT, Uusi Suomi 30.1.1919
18. Kirkollis- ja opetusministeriön päätös 1.2., Suomen Kirkon Julkisia Sanomia 2–3/1919
19. Pöytäkirja Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 1.2.1919, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
20. En samfälld grav för de i Estland stupade, Dagens Press 3.2.1919
21. Lucas, Dagens text, 14.2.1919
22. Timo, Röyhkeilyä, vastaus Lucasille, Uuden Suomen Iltalehti 15.2.1919
23. Kaatuneiden omaisille, Vakka-Suomi 8.2.1919
24. Eilen saapui 25 Virossa kaatuneen sankarin ruumiit, Uusi Suomi 15.2.1919
25. Neljän Helsinkiin tuodun kaatuneen omaisista ei ole tietoa, Karjala 20.2.1919
26. Virossa kaatuneiden vapaussankarien hautajaiset, Uusi Suomi 14.2.1919
27. Veljeskansoja yhdistävä suuri surujuhla, Uuden Suomen Iltalehti 17.2.1919
28. Virossa kaatuneiden suomalaisten hautaus, Helsingin Sanomat 17.2.1919
29. Virossa kaatuneitten hautaus Helsingissä, Mikkelin Sanomat 17.2.1919
30. Eesti vabadussõjas langenud soomlaste matus Helsingis, Päewaleht 20.2.1919
31. Virossa kaatuneittein suomalaisten hautaus Vanhankirkon puistikossa Helsingissä helmikuun 16 p:nä 1919, valokuva, Suomen Kuvalehti 1.3.1919
32. Tänään saapuvat 12 Virossa kaatuneen suomalaisen ruumiit, Uusi Suomi 7.2.1919
33. Helsingissä 16. helmikuuta veljeshautaan haudattu on tunnettu kersantti Hjalmar Välimaaksi Lappajärveltä, Vaasa 27.2.1919
34. En fallen hjälte, Sigurd Ahlström, Hufvudstadsbladet 15.2.1919
35. Suomen pojat tulessa, Uusi Suomi 10.1.1919
36. Nuoren urhon tuho, Lauri Immanuel Pesonen, Helsingin Sanomat 4.2.1919
37. Lauri Immanuel Pesonen, Uusi Suomi 9.2.1919
38. Vilho Helanen, Tarina suomalaisesta, joka vaikeni, Suomen Sotilas 31.12.1927
39. Eero Salola, Eks muista, elinpäivieni hymyä ja vakavaa, Kirjapaja 1976
40. Ei suomalainen pelkää, siis ei pusulainenkaan, Henrik Tallberg, Uusimaa 14.02.1919
41. Viron taisteluissa kaatunut Antti Kärnä, Suomen Sotilas 8.2.1919
42. Estlänska grave i Gamla kyrkans trädgård. Hälsovårdsnämden har opponerat sig. | De i Estaland stupade finländarnas begravning, Dagens Press 17.2.1919
43. Virossa kaatuneitten suomalaisten haudat. Terveydenhoitolautakunta vastustaa niiden sijoittamista Vanhan kirkon puistoon, Uusi Suomi 19.2.1919
44. Kaupunginvaltuuston kokous 25.2., Suomen Sosialidemokraatti 26.2.1919
45. Pöytäkirja Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 27.2.1919, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
46. Suomalaisten sankarivainajien kotiinsaatto, Uusi Suomi 4.2.1919
47. Virossa kaatuneiden suomalaisten hautaus tänään, Uusi Suomi 5.3.1919
48. Virossa kaatuneitten hautaus eilen, Uusi Suomi 6.3.1919
49. ”Väinämöisellä” tuotiin eilen Helsinkiin seuraavat suomalaiset sankarivainajat: mm. Häyhä, Yrjö; Hietala, Oskar (P.P. II p. 5 k.); Grönvall, Johannes, Uusi Suomi 26.2.1919
50. Martil Vicktor Saarikangas, kuolinilmoitus, Hufvudstadsbladet 5.3.1919 – Martil (ei -n) Saarikangas ja laiva­teollisuudesta tunnettu Martin Saarikangas ovat setä ja veljenpoika. Kastettujen luettelossa etunimi päättyy kahteen l-kirjaimeen: Martill.
51. Asiapoika Martti Viktor Saarikangas. Mantalslängd för Helsinfors stad år 1917. Uudenmaan läänin henkikirjat. U:354. Kansallisarkisto. – ”Martti” myös vapaaehtoisten luettelossa.
52. Hemmi Laaka, Kalle Laaka in memoriam, Pohjolan Sanomat 18.3.1919
53. Valkassa kaatuneet suomalaiset, mm. Yrjö Joensuu, Uusi Suomi 8.2.1919
54. Ikaalislaista Viron-poikaa haastattelemassa, Ikaalinen 18.4.1919
55. Kirje Ikaalisista, Aamulehti 9,7.1919
56. Olavi Hovi ja Timo Joutsamo, Suomalaiset heimosoturit Viron vapaussodassa ja Itä-Karjalan heimosodissa vuosina 1918–1922, Turun yliopiston Suomen historian laitos 1971
57. Haavoista kuoli sotilas Häyry, kotipaikka tuntematon, Aamulehti 8.2.1919
58. Vääpeli Ali Häyhän kirjeet 18.2. ja 11.3.1919, Kaatuneiden huoltokomitealle saapuneita kirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
59. Näiden omaiset eivät ole ilmoittautuneet (mm. Oskar Ahokas, Oskar Hietala, Arvo Kortesmaa, Yrjö Joensuu, Kalle Laakka ja ”eräs tuntematon”), Maakansa 2.3.1919
60. Yrjö Johannes Häyhä, kuolinilmoitus, Karjala 9.3.1919
61. Kalle Hieperin kirjeet 27.2. ja 3.3.1919, Kaatuneiden huoltokomitealle saapuneita kirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
62. Virossa kaatuneen nimi muistomerkkiin, Helsingin Sanomat 2.9.1965
63. Marja Pehkonen, Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta, Helsingin kaupunginmuseo 2008
64. Jaakko Nuutinpoika Häyhä (n. 1610 – n. 1688), Geneanet
65. Taistelun jälkeen joutunut kadoksiin Aksel Hieberg Forssasta, Aamulehti 8.2.1919
66. Hiepert onkin Lauri Pietilä, Pohjan Poikain komentajan päiväkäsky n:o 32, Valga 12.2.1919, Põhja Poegade Rügemendi ülema päevakäsud, Rahvusarhiiv
67. Johan Grönvall 6. komppaniasta on kuollut, Pohjan Poikain komentajan päiväkäsky n:o 32, Valga 13.2.1919, Põhja Poegade Rügemendi ülema päevakäsud, Rahvusarhiiv
68. Sairaskirja, Pohjan Poikien II pataljoonan 5. komppania 1919, Kansallisarkisto
69. Oskar Pietilä 5. komppaniasta on kuollut, Pohjan Poikain komentajan päiväkäsky n:o 35, Valga 16.2.1919, Põhja Poegade Rügemendi ülema päevakäsud, Rahvusarhiiv
70. Eemil Vesterisen kirje Briita Pietiläiselle 28.5.1919, Lähetettyjä kirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
71. Emil Vesterinen, Estofilia, Suomen Tallinnan-suurlähetystö 2018
72. Yrjö Johannes Tammiluoto, kuolinilmoitus, Uusi Aura 25.3.1919
73. Yrjö Tammiluodon hautaus Mellilässä, Uusi Aura 15.4.1919
74. Iiris Heino, Hinnalla hengen ja veren. Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919, Helsingin yliopiston historian laitos 2000
75. Sähkösanomatiedon mukaan ovat Walkin sairaalassa kuolleet: Johannes Grönvall, Perhosta, Oskar Pietilä (Hietala?) 2 patalj. 5. komppaniasta, Keski-Savo 25.2.1919
76. Sähkösanomatiedon mukaan ovat Valkin sairaalassa kuolleet: Johannes Grönvall, Perhosta, Oskar Pietilä (Hietala?) II pat. V kompp., Uusi Suomi 25.2.1919
77. Sähkösanomatiedon mukaan ovat Valkin sairaalassa kuolleet: Johannes Grönvall, Perhosta, Oskar Pietilä (Mattila?) II patalj. V kompp., Aamulehti 26.2.1919
78. Oskar Hietala, Suomen sotasurmat 1914–1922, Valtioneuvoston kanslia 2002
79. Pohjan Poikain Rykmentin muistomerkki valmistunut ja viety paikalleen Walkiin. Muisto­merkin juhlallinen paljastaminen toimitetaan tänään. Rintamamies 1.2.1934
80. Luettelo omaisten eläkeanomuksista, jotka Viron hallitus on hyväksynyt, Tappioluetteloita ym., Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
81. Yrjö Laurikaisen kirje 27.12.1919, Palvelukseen halukkaiden ilmoittautumis- ja tiedustelukirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
82. Hans Kalm, Kalmin pataljoonalaisille! Uusi Päivä 24.12.1918
83. Sankari rajantakainen. Yrjö Laurikainen, Nuori Voima 7/1919
84. Useimmille mikkeliläisille tuttu Kalle Kettunen, Mikkelin Sanomat 5.3.1919
85. Virossa kaatuneet suomalaiset haudattaneen tästä lähin Viroon, Aamulehti 6.3.1919
86. Pöytäkirjat Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 19.10.1920 ja 26.10.1921, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
87. Finländska frihetskämpar, Helge Elfgren, Alvar Saxén, Hufvudstadsbladet 10.5.1919
88. Virossa kaatunut suomalainen Juho Ahonen, Aamulehti 29.4.1919
89. Valter Lagerström, Hangö 31.7.1919
90. Eero Kuokkanen, Uusi Suomi 4.6.1919
91. Soome Vabariigi kangelane kapten Corell, Waba Maa 16.12.1919
92. Tohtori Kristian von Alfthan, Uuden Suomen Iltalehti 14.3.1919
93. Pöytäkirja Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 13.2.1921, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
94. Haudan ylläpitositoumus, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
95. Viron hallitus aikoo pystyttää muistopatsaan haudalle, Helsingin Sanomat 28.9.1921
96. Helsingin kaupungin valmisteluvaliokunta ehdottaa Viron hallituksen pystyttämisanomuksen hylättäväksi, Uusi Suomi 2.10.1921
97. Virossa kaatuneiden haudalle muistopatsas, Iltalehti 6.10.1921
98. Helsingi Vana kiriku puiestikus olevale Eesti vabadussõjas langenud Soome vabatahteliste hauale ülesseatava mälestusmärgi võistluse eeskava, lehti-ilmoitus, Päewaleht 1.12.1921
99. Vironkävijäin muistomerkin taidekilpailu, lehti-ilmoitus, Helsingin Sanomat 1.12.1921
100. Kilpailutuloksia, Arkkitehti 3/1922
101. Virossa kaatuneiden hautapatsas, 2. palkinnot kuvina, Uusi Suomi 30.4.1922
102. Estlandfararnas gravmonument, Svenska Tidningen 8.9.1922
103. Vironkävijäin hautamonumentti. Lopullinen suoritus arkkitehti J. S. Sirénille ja kuvanveistäjä Into Saxelinille, hyväksytyn teoksen kuvaus, Iltalehti 9.9.1922
104. Mälestusmärgi püstitamise asjus Soome vabatahtlikkude hauale, Postimees 16.9.1922
105. Hautapatsaan paljastaminen lykkääntyy keväämmäksi, Iltalehti 24.2.1923
106. Viron itsenäisyyden 5-vuotispäivä, Iltalehti 26.2.1923
107. Eesti iseseisvuse aastapäeva pidamine Helsingi Eesti asunduses, ”Mälestussammas seisab kaetult juba ammugi valmis ja on plankaiaga ümber piiratud”, Päewaleht 7.3.1923
108. Paljastamispäivä vielä epävarma, ”Aiotaan paljastaa 28. huhtikuuta”, Iltalehti 9.3.1923
109. Vironkävijäin muistopatsas paljastetaan tk. 27. pnä, kutsu, Uusi Suomi 19.5.1923
110. Narwa elu. Narwa linnaomawalitsuse osawõtt Eesti Vabadussõjas langenute soomlaste mälestussamba awamisest. Põhja Kodu 26.5.1923
111. Vironkävijäin sankaripatsaan paljastus, ohjelma, Satakunnan Kansa 26.5.1923
112. Vironkävijäin sankaripatsas paljastettu, Iltalehti 28.5.1923
113. Soome vabatahtlikkude mälestussamba avamine Helsingis, Päewaleht 28.5.1923
114. Kirje Helsingistä, Karjalainen 1.6.1923
115. Vironkävijäin muistomerkki paljastettu, kuvia, Suomen Kuvalehti 2.6.1923
116. Jaak Pihlak, Mati Strauss, Ain Krillo, Eesti Vabaduse Risti kavalerid, Viron Vapaudenristin ritarien matrikkeli, Vabadussõja Ajaloo Selts 2016
117. Meenutusi Eestis Soome pealinnas, Eesti Päevaleht 10.8.1977
118. Helsingi kiri: kirikuaias mälestusammas maitsekalt restaureeritud, Teataja 18.8.1979
119. Kuhu kadus Vabadusrist Helsingis asuvalt mälestussambalt? Teataja 31.7.1981
120. Panu Toivonen (1921–2006), Viron-ystävä ja toisinajattelija, Wikipedia
121. Eesti Vabadusrist pannakse tagasi mälestussambale Helsingis, Teataja 10.10.1981
122. Mälestussambalt kadus jälle Eesti Vabadusrist, Vaba Eestlane 15.12.1981
123. Eesti vabadusrist kadunud Helsingi-sambalt, Eesti Päevaleht 23.6.1982
124. Tsenseeritud rist Eesti Vabadusõja mälestusambal Helsingis, Teataja 7.8.1982
125. Moonutatud Vabadusrist, Teataja 13.11.1982
126. Vabadusrist Helsingis jälle korras, Eesti Päevaleht 29.1.1983
127. Heimosotien alkamisesta on kulunut 25 vuotta, Suomen Heimosoturien Liiton edustajat laskevat seppeleen Vironkävijäin sankarihaudalle, Finlandia-katsaus 3, video alkaen 00:45, Finlandia Kuva 1943, Elonet.fi, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti
128. Vabadussõja mälestusmärgid II, koonnut ja kustantanut Mati Strauss 2005
129. Vironkävijäin muistomerkki, valokuva, Helsingin taidemuseo (HAM)
130. August Vannas, Vabadussõjas langenud soomlaste mälestussamba avamine Helsingis 27. mai 1923. a., Fotis, Rahvusarhiivi fotoinfosüsteem