Viron lähetystötalon varastetut vuodet 1940–1994

Kaivopuiston lähetystö on Viron itsenäisyyden jatkuvuuden tunnus. Johdonmukaisesti tätä korosti Suomen viranomaisille ulkoministeri, lähettiläs ja lopulta presidentti Lennart Meri. Lopulta he sen sitten ymmärsivät. Tämä on tarina siitä puolesta vuosisadasta, jona talo todisti yhtä aikaa Viron tasavallan itsenäisyyttä ja laitonta miehitystä siltä varastettuna omaisuutena Helsingissä.

Lähettiläs Hans Rebane puhuu lähetystötalon peruskiven laskemistilaisuudessa 22.6.1933.

Talo kohosi vuonna 1933 viidessä kuukaudessa tontille, jonka Viron ensimmäinen lähettiläs Oskar Kallas oli ostanut maalleen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n johtajalta Juho Kuosmaselta jo lokakuussa 1919.

Valmista lähetystöä vastaan­ottamaan saapui Tallinnasta tarkastus­toimikunta jäseninään kulkulaitosministeriön maantie- ja rakennus­osaston johtaja Herman Perna, talon arkkitehti Konstantin Bölau, joka oli saman ministeriön virkamiehiä, sekä ulkoministeriön hallinto-osaston johtaja Rudolf Möllerson, joka palveli Helsingin-lähettiläänä 1937–1939. Neljäntenä joukkoon kuului rakennushankkeen neuvokas organisaattori, lähettiläs Hans Rebane.

Lähetystötalon urakoi Cyklop Rakennus Oy ja hanke rahoitettiin vaihtokaupalla. Puolet tontista siirtyi urakoitsijalle, joka rakensi sille samaan aikaan asuintalon. Sittemmin Cyklop tuli Virossa tunnetuksi mm. Piritan, Käreveren ja Luunjan siltojen rakentajana. Yhtiön johtaja Harald Majewski oli syntynyt Tallinnassa, mikä saattoi edistää yhteistyötä. Hän luovutti talon 24. marraskuuta, ja lähetystöväki sai aloittaa paluun tuttuun osoitteeseen, jossa se vielä keväällä palveli vanhassa puutalossa.

Talon sisustus edustuskuntoon vei kolme kuukautta. Avajais­vastaan­otto pidettiin 15. maalis­kuuta ulkoministeri Julius Seljamaan Suomen-vierailun yhteydessä. Arvokkuutta toivat presidentti P. E. Svinhufvud ja entinen presidentti K. J. Ståhlberg. Lehdistössä tilaisuutta varjosti kuitenkin Viron sisäpoliittinen tilanne: Konstantin Pätsin kolme päivää aiemmin julistama poikkeustila.

Lähetystö sinetöidään, mutta kuka ottaisi avaimet?

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin, illalla 6. elokuuta 1940 radiossa ilmoitettiin, että Neuvostoliitto oli liittänyt Viron osavaltiokseen. Lähettiläs Aleksander Warma oli valmistautunut tähän hetkeen ja vääntänyt kättä järjestelyistä vanhan Viron-ystävän, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kanssa. Warma poistui nyt talosta ja sinetöi sen ovet ministeriön edustajien läsnä ollessa. Ovea valvomaan hän oli tilannut vartijan Kiinteistöjen Turvallisuusvartiointi Oy:stä.

Pöytäkirja Viron tasavallan Helsingin-lähetystön sulkemisesta 6.8.1940

Viron lähetystön ovia sinetöitäessä 6.8.1940 laaditun pöytäkirjan allekirjoitukset ja sinetit – lähettiläs Warma, lähetystösihteeri Valter Kotsar ja virkailija Aleksander Alep sekä suomalaisina todistajina metsänhoitaja Emil Vesterinen ja yliopettaja E. A. Saarimaa. – Rahvusarhiiv

Warman mukaan Suomen ulkoministeriön toiveena oli, ettei hallitusta saatettaisi tilanteeseen, jonka voisi tulkita Viron liittämisen tunnustamiseksi de jure. Toivottavaa oli joka tapauksessa, ettei lähettiläs aiheuttaisi ongelmia lähetystön luovutuksen yhteydessä. Kaikki varat tuli jättää koskematta, jottei Neuvostoliitto voisi vaatia henkilö­kunnan luovuttamista niiden anastamisesta.

Avaimia Warma ei voinut ottaa mukaansa eikä ministeriö liioin säilytettäväkseen. Kun kaksi Helsingin suurinta pankkiakin oli jo kieltäytynyt vuokraamasta Warmalle tallelokeroa avainten säilytykseen, hän jätti ne taloa valvovan vartiointiliikkeen kassakaappiin.

Ulkoministeriön toivomuksesta Warma ilmoitti heti lähetystöstä poistuttuaan sähkeitse ulkoministeriölle Tallinnaan, että hän oli keskeyttänyt Viron lähetystön ja konsulaattien toiminnan Suomessa sekä päästänyt henkilöstönsä lakisääteiselle lomalle.

Neuvostoliitto otti lähetystötalon haltuunsa muutamia päiviä myöhemmin. Vartijan poistamiseen ja avainten noutamiseen venäläiset pyysivät ulkoministeriön kautta poliisin virka-apua.

Ulkoministeriö herättää toivon – ja sammuttaa sen

Venäjän lähettiläs Pavel Orlov poistui henkilökuntineen Suomesta 24. kesäkuuta 1941. Seuraavana päivänä syttyi Suomen ja Neuvostoliiton välinen jatkosota, jolloin Viron lähetystötalon ovet sinetöitiin uudelleen, nyt valtiollisen poliisin päällikön Arno Anthonin määräyksestä.

Aleksander Warma, Viron presidentti pakolaisuudessa 1963–1970, jonka isä Johannes Warma oli Kabbölen kylän perustajia ja lepää Pernajassa.

Aleksander Warma oli odottanut Suomessa tilaisuutta jatkaa lähetystönsä julkista toimintaa. Aamulla 27. kesäkuuta hän kääntyi asiassa ulkoministeriön poliittisen osaston uuden päällikön Asko Ivalon puoleen. Pakaslahti oli nyt ministeriön kansliapäällikkö, mutta Ivalokin oli Viron-tuntija, joka oli aloittanut diplomaatin uransa lähetystöavustajana Tallinnan Toompealla ja palvellut siellä myös toistamiseen.

Ivalo esitteli asian ulkoministeri Rolf Wittingille ja sai häneltä alustavan lupauksen Viron lähetystötalon palauttamisesta ”mahdollisimman pian”. Julkisen lähettilääntoimen osalta ulkoministeri halusi kuitenkin ensin keskustella Saksan Helsingin-lähettilään Wipert von Blücherin kanssa.

Ivalon kehotuksesta Warma esitti 3. heinäkuuta pyyntönsä kahtena erillisenä noottina. Toisessa hän ilmoitti ”päättäneensä jatkaa tehtäviensä suorittamista tästä päivästä lukien”. Toisessa nootissa Warma pyysi ”suosiollista ja arvovaltaista apua siihen, että Viron lähetystötalon ovista Itäinen puistotie 20:stä poistettaisiin Suomen viranomaisten sinne asettamat sinetit”, jotta hänelle olisi sitten mahdollista ottaa lähetystötalo hallintaansa.

Kymmenen päivää myöhemmin Warma soitti Ivalolle kotiin ja muistutti hänelle, että venäläisvallan murtuminen Virossa oli ajan kysymys. Hänen mukaan olisi historiallinen virhe, jos Suomi ei sallisi kohottaa ”Viron vapauttamisen päivänä” sinimustavalkoista lippua lähetystötalon salkoon. Ivalo myötäili Warman käsitystä ja totesi jopa, että esteiden asettaminen olisi Suomelle ”historiaan jäävä häpeä”. Hän lupasi viipymättä puhua asiasta ulkoministerille ja korostaa sen merkitystä.

Ulkopolitiikka määräytyy tapahtumien eikä oikeusnäkökohtien mukaan

Asia ei silti edennyt ja karvas totuus paljastui Warmalle vasta 25. elokuuta, kun Saksan joukot jo taistelivat Tallinnan esikaupungeissa. Talo oli luovutettu Ruotsin lähetystön hallintaan. Warma kertoi kuulleensa asiasta ”sattumalta” Tauno Jalannilta, joka oli ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö, mutta ollut myös aktiivinen heimoyhteistyön rakentaja ylioppilasvuosinaan.

Entinen Saksan Helsingin-lähetystö, joka on nykyisin Venäjän suurlähetystön koulutalo. Itäinen Puistotie 6 (alkuaan nro 18).

Warma soitti poliittisen osaston päällikölle Ivalolle, joka vahvisti luovutuksen. Ratkaisevaa oli ollut Suomen aseveljen, Saksan lähettilään von Blücherin vastustus. Saksan poliittisen kannan mukaan Viron tasavallan alue oli valloitettua Neuvostoliittoa, jonka osaksi maa oli itse liittynyt. Siten myös Viron lähetystötalo oli edelleen Neuvostoliiton omaisuutta ja tuli luovuttaa sen etuja Suomessa valvovalle Ruotsin lähetystölle.

Vaihtoehtoja suojeluvaltioksi oli tuskin useita. Ruotsi oli sodan ulkopuolella ja ajan tulkinnan mukaan tunnustanut Baltian maat de jure -osaksi Neuvostoliittoa tehtyään sen kanssa ruotsalaista omaisuutta turvaavia sopimuksia.

Lähettiläs päätti olla tässä vaiheessa tekemättä asiasta riitakysymystä sen enempää ruotsalaisten kuin suomalaisten kanssa. Hän palasi siihen vielä 27. lokakuuta jättäessään ulkoministerille virallisen nootin liittyen Saksan miehitysvaltaan Virossa. Sen vastaanotti tuttu kansliapäällikkö Pakaslahti, joka tyytyi vain huomauttamaan, että ”Suomi on antanut tai oikeammin se on pitänyt oikeana antaa ulkopoliittisen asemansa määräytyä ensi sijassa tapahtumien eikä oikeusnäkökohtien mukaan”.

Valvontakomission majapaikasta konsulaatiksi ja kaupalliseksi edustustoksi

Tilanne säilyi 19. syyskuuta 1944 solmittuun välirauhaan saakka. Kolme päivää myöhemmin laskeutui valvontakomission 15-henkinen etujoukko Malmin lentokentälle. Seuraavana päivänä sitä seurasi 70 hengen ryhmä, jonka jäsenistä jo osa majoitettiin Viron lähetystöön. Samana päivänä, 23. syyskuuta Viron tasavallan erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri Aleksander Warma nousi Turun satamassa Tukholmaan liikennöivään Aeolus-höyrylaivaan. Varoiksi hänelle kirjoitettiin Suomen passi, mutta hän matkusti Viron diplomaattipassilla. Tähän päättyi Warman kausi lähettiläänä Suomessa.

Eesti saatkonnahoone Helsingis 1946. a. veebruaris

Viron lähetystörakennus helmikuussa 1946. Kuvaaja Otso Pietinen. – Museovirasto

Neuvostoliitto oli pommittanut Bulevardin ja Albertin­kadun kulmassa sijainneen lähetystötalonsa raunioiksi. Väistötiloista Helsinkiin palanneella lähettiläs Orlovilla ei toki ollut pulaa, sillä saksalaisten kiinteistöt tuli rauhan­sopimuksen nojalla luovuttaa Neuvostoliitolle. Hän asettui Saksan lähetystöön, jonka Weimarin tasavalta oli raken­nuttanut kivenheiton päähän Viron lähetystöstä.

Voittajamaan ykkösroolia piti tuohon aikaan kuitenkin valvontakomission johtaja, kenraalieversti Andrei Ždanov. Hän majoittui Eiran Armfeltintielle, miehitetyn Latvian lähetystötaloon, joka palveli sittemmin vuoden 1947 jälkeen Neuvostoliiton lähettilään residenssinä.

Viron lähetystön tiloihin sijoitettiin Neuvostoliiton konsulaatti ja kaupallinen edustusto. Helsingin Messuhallissa 29. toukokuuta 1948 avattua ensimmäistä mittavaa Neuvostoliiton teollisuusnäyttelyä juhlistivat lähetystötalon salissa eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm, pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell ja useat muut hallituksen jäsenet, samoin esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja ja puolustusvoimain komentaja, jääkärikenraali Aarne Sihvo.

Neuvosto-Viro avaa Helsinkiin oman lähetystön?

Lähetystötalolle saattoi olla muitakin suunnitelmia. Neuvostoliitto korosti neuvostotasavaltojen ”itsenäisyyttä” ja tarjosi jopa kaikkia YK:n jäseniksi. Ehkä siksi ulkoministeri Vjatšeslav Molotov otti Pariisin rauhanneuvotteluihin myös niiden ”ulkoministereitä”. Neuvosto-Viroa valtuuskunnassa edusti Hans Kruus, joka kohtasi elo-syyskuussa 1946 neuvottelupöydässä ja myös sen ulkopuolella vanhan ystävänsä, eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajan Väinö Voionmaan.

Nämä kaksi historian professoria lienevät tulleet tutuiksi viimeistään vuonna 1920 reunavaltioiden sosialistikonferenssissa Tallinnassa. Niinpä heille oli mahdollista keskustella luottamuksellisesti myös vuoden 1940 tapahtumista ja maiden suorista suhteista. Kruus kertoi toiveikkaana, että Viro saisi pian lähettää oman diplomaattisen edustajansa Helsinkiin ja ottaa käyttöönsä myös lähetystötalon.

Suorat ulkomaansuhteet olivat toki tulleet tutuksi jo Neuvostoliiton sotapropagandassa. Molotovin esityksestä korkein neuvosto oli sisällyttänyt ne erikseen perustuslakiin 1. helmikuuta 1944, jolloin rintamalinja kulki Narvanjoen itäpuolella. Observer-lehden kirjeenvaihtaja arveli Ukrainan ja Baltian maiden saaneen diplomaattisissa suhteissaan Venäjään saman aseman kuin Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti suhteissaan Britanniaan sekä odotti ”uudistusten rauhoittavan Baltian kansoja ottamalla huomioon riippumattomuuden, jota ne tulevat nauttimaan Neuvostoliiton puitteissa”.

Vanhaa oopperaa vastapäätä sijainnut Neuvostoliiton oma lähetystötalo seisoi raunioina helmikuuhun 1947, jolloin Suomen hallitus sopi sen jälleenrakentamisesta, ei tokikaan ilmaiseksi, vaan saksalaisilta ”saaduilla” rahavaroilla.

Keväällä aloitetut työt tuli yllättäen keskeyttää jo elokuussa. Tällöin Neuvostoliitosta saapunut arkkitehti ilmoitti, että suurvallalle tulee saada parempi tontti Kaivopuistosta, jossa oli muitakin merkittäviä lähetystöjä. Lopulta tyydyttävä paikka lohkaistiin täyteen rakennetun kaupunginosan liepeiltä, Kätilöopiston laajan tontin itäpäästä.

Neuvostoliitto tarjoaa tarpeellisia ja  käyttökelpoisia kiinteistöjä

Neuvostoliiton uusi lähetystö valmistui 5. kesäkuuta 1952. Sen julkisivu imitoi Buckinghamin palatsia, mutta silti se oli ”vain lähetystö”. Tämä korjaantui 5. syyskuuta 1954, kun siihenastinen lähettiläs Viktor Lebedev esitti presidentti J. K. Paasikivelle valtuuskirjansa ensimmäisenä ulkovallan Suomeen nimittämänä suurlähettiläänä. Suomi ylensi vastaavasti Moskovan-lähettiläänsä joulukuussa.

Viron lähetystötalo jäi nyt toissijaisempaan käyttöön. Kaupallinen edustusto siirtyi entiseen Saksan lähetystötaloon ja konsulaatti uuden lähetystöpalatsin Vuorimiehenkadun puoleiseen siipeen. Taloa käytettiin eri vaiheissa koulutiloina, sisäisenä kauppapuotina, kirjastona ja klubihuoneistona.

Seuraava vaihe käynnistyi 23. joulukuuta 1966, jolloin Neuvostoliitto jätti ulkoministeriöön nootin, jossa se pyysi lisämaata Tehtaankadun varrelta, lähetystön vierestä uutta kaupallista edustustoa ja virkailijoiden asuinrakennuksia varten. Käydyissä neuvotteluissa noin 7000 neliömetrin alueen vastikkeeksi sovittiin kolme ”Neuvostoliiton omistamaa” tonttia Helsingistä rakennuksineen.

Rakennushallituksen pääjohtajan Jussi Lappi-Seppälän mukaan Suomen valtio oli saamassa vaihdossa ”tarpeellisia ja käyttökelpoisia kiinteistöjä”. Hallituksen esityksessä ne esiteltiin vain osoitteina, tonttinumeroina ja neliömäärinä, mutta kyseessä olivat Viron ja Latvian lähetystötalot sekä kolmantena saksalaisilta takavarikoitu kuusikerroksinen asuintalo Töölön Messeniuksenkadulta. Viron lähetystö kiinnosti Suomea, koska Kaivopuiston Marmoripalatsissa toiminut Helsingin hovioikeus kaipasi läheltä lisätilaa.

Kaupan lähestyessä Helsingin Sanomat julkaisi kartan kohteista ja kertoi, että ”vaihdossa Suomen valtio saa kolme saksalaisten hallinnasta Neuvostoliitolle aikoinaan siirrettyä pientä tonttia”.

Omistussuhteet laillistetaan korkeimmalla valtiollisella tasolla

Valtioiden maakauppa edellytti erillislakia, jonka eduskunta hyväksyi 16. joulukuuta 1968. Se tuskin herätti edustajissa kriittisempää huomiota, sillä samana päivänä nuijittiin päätökseen 25 lakia ja lisäksi yhdeksän toisessa käsittelyssä, joiden päälle vielä ryhdyttiin ruotimaan budjettia.

Säädosruuhkan urakointi jatkui samaan tahtiin presidentin esittelyssä joulun välipäivinä. Presidentti Urho Kekkonen vahvisti lain 27. joulukuuta 1968. Esittelevän ministerin, ulkoministeri Ahti Karjalaisen estyneenä ollessa sen allekirjoitti hänen sijaisenaan myös pääministeri Mauno Koivisto.

Lakitekstin mukaan ”Neuvostoliiton omistamat” tontit vaihdettiin ”Suomen valtion omistamaan” tonttialueeseen. Omalaatuisesti kumpikaan omistus ei pitänyt lopulta paikkaansa. Hovioikeus totesi toukokuussa 1971, että Kätilöopiston tontin olikin omistanut Helsingin kaupunki. Tällöin kaupallinen edustusto oli vielä rakenteilla ja vastiketontit luovuttamatta. Kiistan osapuolet olivat keskenään ennalta sopineet, että vaihto jää voimaan, eivätkä tontit siten päätyneet kaupungin haltuun.

Sopimustekstin luovutuspäivä osoittautuu tulkinnanvaraiseksi

Neuvostoliiton uusi kaupallinen edustusto valmistui 20. joulukuuta 1971, jolloin tontille oli noussut myös kolme asuinrakennusta. Moskovasta tiloja vihkimään saapui ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitšev ja tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Entinen Neuvostoliiton, nykyinen Venäjän kaupallinen edustusto, Tehtaankatu 1 C. Arkkitehti Eino Tuompo.

Kaikkien vastiketonttien olisi pitänyt olla nyt Suomen valtion hallinnassa. Sopimuksen mukaan ne tuli luovuttaa edustuston valmistumispäivänä tai viimeistään kesäkuun alussa 1973. Ehto jätti kuitenkin tulkinnanvaraa. Taka-Töölön kerrostalo oli saatu marraskuussa, mutta Viron ja Latvian lähetystötalot Neuvostoliitto ilmoitti voivansa luovuttaa aikaisintaan toukokuussa 1973.

Lykkäyksen syyksi lähetystö ilmoitti ”saneeraukset ja hallinnollisen rakennuksen työt Itä-Kaivopuisto 18:ssa”. Osoite tarkoitti entistä Saksan lähetystöä ja tähänastista kaupallista edustustoa. Siitä tuli lähetystövirkailijoiden lasten koulutalo, jona se palvelee edelleenkin.

Lopulta kesäkuun 1973 takarajakin ohitettiin. ”Eri ministeriöiden edustajat keskustelivat sopimuksen tulkinnasta Neuvostoliiton ilmoitettua lykkäyksestä, jolloin todettiin, että juridisesti asialle ei voida mitään”, selitti tilannetta hallitusneuvos Antero Kivi valtiovarainministeriöstä. – ”Vaikea lähteä pakottamaan, kun toinen osapuoli sanoo, ettei voi luovuttaa. Vierasta valtiota ei voida myöskään ruveta haastamaan oikeuteen. Käytännössä odotetaan luovutusilmoitusta Neuvostoliitolta.”

Ei saatu taloon hovioikeutta, joten se myydään Bulgarialle

Helsingin hovioikeus tuomitsi Kätilöopiston tontin kaupungille, mutta sen oma tilantarve ei ollut ratkennut. Lähetystötalojen luovutuspäivä venyi lopulta syyskuuhun 1973. Rakennushallitus arvioi tällöin Viron lähetystötalon kunnostuksen hovioikeudelle maksavan noin 600 000 markkaa.

Muutostöiden arveltiin vievän yhdeksisen kuukautta, mutta niitä päästäisiin aloittamaan aikaisintaan vasta syksyllä 1974. Suunnitelmat kuitenkin kaatuivat jo keväällä muutosten rakennuslupaan, josta Helsingin kaupunki antoi kielteisen päätöksen. Perusteluissa se viitasi asemakaavaan, jossa talo oli merkitty asumiskäyttöön ja pyrkimykseen välttää Kaivopuiston piilokonttoristumista.

Lähetystötalo jäi vuosiksi tyhjilleen. Hovioikeudelle se olisi ollut alkuaankin väliaikaisratkaisu ja lupaongelmien jälkeen korjaus katsottiin kalliiksi. Ostajaksi löytyi Bulgarian kansantasavalta, jonka suurlähettiläs Asser Neykov henkilöstökuntineen siirtyi taloon keväällä 1977. Helsingin kaupunki myöntyi nyt kaavamerkintään, joka siirsi tontin virasto- ja lähetystökäyttöön. Samoin Bulgaria sai luvan ”kattokerrokseen”, jonka rakennustyöt päästiin aloittamaan jo elokuun lopussa.

Suomi tunnustaa ostaneensa omaisuutta, jota voisi pitää varastettuna?

Uusi tilanne syntyi 25. elokuuta 1991, jolloin Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui presidentti Mauno Koiviston johdolla ja päätti palauttaa katkenneet diplomaattisuhteet Baltian tasavaltoihin.

Median eteen astunut pääministeri Esko Aho totesi erikseen, ettei kyse ole tunnustamisesta, koska se oli jo tehty 1920-luvulla. Toisin sanoen Suomi tunnusti Viron tasavallan itsenäisyyden jatkuneen, vaikkakin miehitettynä. Kysymys lähetystöjen palauttamisesta nousi kohta otsikoihin.

”Kun Baltian maiden miehitys on todettu laittomaksi, esiin saattavat nousta Suomelle osoitetut korvausvaateet.” – Näin kirjoitti lähetystötaloista Helsingin Sanomat jo 27. elokuuta.

”Suomi ei vain tunnustanut, että Neuvostoliitto myi omaisuutta, joka kuului muille valtioille, vaan Suomi myös osti omaisuutta, jota ulkoministeriön tämänpäiväisen tulkinnan mukaan voisi pitää varastettuna”, tiivisti osaltaan Suomen talokauppoja Hufvudstadsbladet 31. elokuuta.

Suomi ja Viro sopivat lähetystötalojen vaihtokaupasta

Vanhan lähetystötalon palauttamista Suomen viranomaiset pitivät alusta alkaen täysin poissuljettuna. Juuri siihen virolaiset kuitenkin tähtäsivät eli tilanteeseen, jonka miehitys oli katkaissut.

Suomi sai siten kohta lupauksen lähetystönsä palauttamisesta, vaikka sehän ei ollut menetetty Viron tapaan, vaan myyty Neuvostoliitolle saksalaisvaroja vastaan vuonna 1947. Itse asiassa ulkoministeriö oli tarjonnut ”tulevaisuudessa tarpeetonta” lähetystöään sille jo elokuussa 1940 ja vielä toistamiseen seuraavana vuonna. Tällöin Suomen viimeinen Tallinnan-lähettiläs P. J. Hynninen sai tehtäväkseen neuvotella Moskovassa talon vaihtamisesta päittäin Viron lähetystötaloon Kaivopuistossa. Tätä kaupittelua lähettiläs Warma muisteli diplomaattisesti ”epäystävällisenä toimena”.

Kyse oli jälleen tontinvaihdosta rakennuksineen. Viro tavoitteli Helsingistä mieluiten vanhaa lähetystöään ja lupasi sitä vastaan antaa Suomelle sen entisen lähetystön Toompealta. Joka tapauksessa valtiot sopivat lähetystötalojen vaihdosta, jossa rahaa ei pitänyt käyttää.

Marmoripalatsi, Helsingin hovioikeuden talo 1952–1984, Itäinen Puistotie 1. Julkisivut ovat Förbyn vaaleanharmaata marmoria.

Hyvittäisikö Eliel Saarisen Marmoripalatsi?

Ulkoministeriö ryhtyi etsimään pakotietä kiusallisesta tilanteesta. Virolle päätettiin tarjota Marmoripalatsia, edellä mainittua entistä Helsingin hovioikeuden taloa. Tarjouksesta kerrottiin julkisesti jo 4. syyskuuta.

Rakennus vaikutti avokätiseltä hyvitykseltä ja niin lienee ollut tarkoituskin. Kyseessä oli Viron itsenäistymisen aikaan vuonna 1918 valmistunut yksityispalatsi Villa Keirkner, joka oli virolaistenkin hyvin tunteman Eliel Saarisen viimeinen suurtyö Suomessa. Vuonna 1982 siitä oli ajateltu jopa presidentin uutta virka-asuntoa.

Suomen valtio lupasi kunnostaa Marmoripalatsin varustustasoltaan ”huippuluokkaiseksi”. Yläkertaan suunniteltiin suurlähettilään asuntoa edustustiloineen, alakertaan kansliaa ja työtiloja kymmenelle hengelle. Hieno tarjous oli tehty kiitettävän nopeasti, mutta syvemmin harkitsematta.

Kulttuurihistoriallisesti rakennus oli ”liian merkittävä” ja ”kansallisomaisuutta”, jonka luovuttamista vastaan kerättiin kohta adresseja. Joka tapauksessa suurlähetystön olisi tullut sovittaa toimintansa museomaiseen rakennussuojeluun. Tilat todettiin muutoinkin pieniksi ja epätarkoituksenmukaisiksi. Rakennushallitus ja Viron ulkoministeriö luopuivat hankkeesta yhteistuumin syyskuussa 1992, mikä rauhoitti myös talon ”luovutusta ulkovallalle” vastustaneet kulttuuripiirit ja seudun asukkaat.

Suurlähetystön asiainhoitaja Sven Jürgenson totesi, ettei rakennus ollut sopiva vaihtoehto lähettilään virka-asunnoksikaan: ”Me emme ole mikään Saudi-Arabia. Viro on niin pieni valtio, että sellainen residenssi olisi vähän suureellinen. Suomessa millään maalla ei ole niin hienoa residenssiä.”

Täysin poissuljettu vaihtoehto osoittautuu ainoaksi oikeaksi

Vaihtoehtojen etsintä ja esittely virolaisille jatkui. Esimerkiksi näyttävä huoneisto Bulevardin ja Erottajan kulmilta sai kohteliasta kiitosta, mutta ei hillinyt toivetta palata omaan taloon.

Palvelutalo Villa Ensi, alkuaan Ensi-sairaala, Merikatu 23 (ent. Speranskintie 1–3).

Ehkä Marmoripalatsiakin runsaskätisempi ehdotus oli Villa Ensi, arkkitehti Selim A. Lindqvistin Merikadun varteen, Eiraan suunnittelema arvohuvila vuodelta 1912.

Nyt tilaa oli riittävästi, noin 1000 kerrosneliömetriä, joihin olisi sopinut myös suurlähettilään residenssi. Sisätilojen muutoksiin ei ollut esteitä, sillä niitä oli tehty ennenkin. Itse asiassa suurliikemies Uno Staudinger rakennutti talon alkuaan synnytyslaitokseksi vuonna 1909 syntyneen Ensi-tyttärensä  kunniaksi. Puutarhoineen ja veistoksineen talo on jugendin ideaa toteuttava kokonaistaideteos, jonka takana avautuu sen mukaan nimetty Ensipuistikko.

Lehdistössä Villa Ensistä povattiin Viron suurlähetystöä joulukuussa 1992, mutta hanke vaikuttaa jääneen omistajan antamaan tarjoukseen ja alustaviin neuvotteluihin. Kauppahinnan ohella Suomen viranomaisia arveluttivat korkeat korjauskustannukset. Toisaalta he alkoivat vakuuttua siitä, että täysin poissuljettu vaihtoehto oli Virolle ainoa vaihtoehto. Lopulta 5. lokakuuta 1993 hallitus sisällytti lisäbudjettiesitykseen määrärahan Viron lähetystötalon ostoon takaisin Bulgarialta. Piakkoin sen suurlähetystön kerrottiin neuvottelevan uuden lähetystötalon ostamisesta Kuusisaaresta.

Kolmen kauppa tuo ratkaisun – Postipankin välityksellä

Omalta puoleltaan Viro oli jo täyttänyt sopimuksen Toompean lähetystön luovuttamisesta Suomen valtion omistukseen. Virallinen päätös tehtiin 18. toukokuuta 1993. Ulkoministeri Trivimi Velliste luovutti avaimen Tallinnassa 22. kesäkuuta suomalaiselle virkaveljelleen Heikki Haavistolle.

Omistusjärjestelyn toteutti Postipankki valtion valtuuttamana 27. tammikuuta 1994. Lähetystötalo siirtyi pankille ja siltä samana päivänä Virolle. Kauppahinta oli 15 miljoonaa markkaa, joka vastaa nykyrahassa noin 3,5 miljoonaa euroa. Bulgaria sai muuttoaikaa 16. helmikuuta saakka.


Helmikuun 24. päivänä suurlähettiläs Jaak Jõerüüt isännöi Viron itsenäisyyspäivän vastaanottoa vielä tyhjässä, mutta omassa lähetystössä. Edellinen kerta oli ennen talvisotaa, 55 vuotta aiemmin.


10.6.2013

Helsinki on virolainen | Eesti kultuurirajad Helsingis

Sinimustavalkoisen Helsingin matkailukartta. Suunnista Suomen historiaan virolaisin silmin! | Sinimustvalge Helsingi turismikaart. Teejuht eestluse ajalukku Soome pealinna tänavatel…


Lähetystötalon moninaiset osoitteet

Viron lähetystötalon osoite on Itäinen Puistotie 10, mutta se on vakiintunut vasta 1970-luvulla. Vielä vuonna 1973, kun talo siirtyi Suomelle, oli osoite Itäinen Puistotie 20 A, jota lähetystökin oli 1930-luvulla käyttänyt. Tätä vanhempi, rinnakkainen osoitemuoto oli Itäinen Kaivopuisto 20a.

Numerointi periytyi 1800-luvun huvilatonttien lohkomis­järjestyksestä. Oskar Kallaksen ostaman tontin numero oli alkuaan 20. Hans Rebane rahoitti lähetystalon myymällä puolet tontista Cyklop Oy:lle. Vuonna 1933 uusi tonttijako merkittiin asemakaavaan numeroilla 20a ja 20b, joista jälkimmäiselle nousi naapuritalo, Itäinen Puistotie 12.


Itä-Kaivopuiston huvilan nro 20 aikaisemmat omistajat

  • Ulrikasborgs bad- och brunnsinrättnings aktiebolag, kylpyläalueen kehitysyhtiö ja maanomistaja vuoteen 1886, jonka jälkeen Itä-Kaivopuiston tontit siirtyivät haltijoidensa omistukseen
  • 1872–1879 kollegiasessori ja ritari Peter Wilhelm Arnold Behse (1831–1881), kenraali­kuvernöörin kanslian registraattori ja kielenkääntäjä, siihenastisen luonnonvaraisen tontin rakennuttaja
  • 1879–1881 sortavalainen kauppias G. Heyse, paluuaika Behsen suvulle epäselvä
  • 1881–1916 P. W. A. Behsen perikunta, leski Marie Thérèse Behse (s. af Forselles, 1836–1911)
  • 1916 Suomen kaartin entinen kapellimestari Alexei Apostol (1866–1927)
  • 1916–1918 kreivi Lorentz Creutz (1885–1945), radiokuuluttaja Carl-Erik Creutzin isä
  • 1918–1919 tukkukauppias Juho Kuosmanen (1887–1960)

Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo

  1. Kiinteistökartta 1945. Huvilatontti 20 jaettuna.Generalguvernements-kansliet. Registrator: Petter Wilhelm Arnold Behse. Finlands Stats-Kalender för skottåret 1868. J. C. Frenckell & Son 1867
  2. Utbjudes hyra. Nu genast: 4 enskilda, warma rum, med möbel, wärme och uppassning, eller en lokal af 6 stora warma rum, tambur, kök, m. m., mat kan äfwen erhållas på samma ställe om sådant önskas. Närmare upplysning lemnar registrator Behse, villan n:o 20 i Brunnsparken, alla morgnar till kl. 10 1/2 f. m. Hufvud­stadsbladet 7.12.1873 [Ensi ilmoitus 3.10.1872]
  3. H. ylh. Suomenmaan kenraalikuwernööri, kenraali-adjutantti Adlerberg on tämän tammikuun 26 p:nä nimittänyt ja määrännyt registraatorin kenraali­kuwernöörin kansliassa, kollegin assessorin Petter Wilhelm Arnold Behse kielenkääntäjäksi samaan kansliaan. Suomalainen Wirallinen Lehti 29.1.1878
  4. Detalj-plan af Helsingfors stad, Upprättad i öfverensstämmelse med stadens planering och byggnadsart vid ingången af år 1878 af Claës KjerrströmDetalj-plan af Helsingfors stad, Upprättad i öfverensstämmelse med stadens planering och byggnadsart vid ingången af år 1878 af Claës Kjerr­ström. Itä-Kaivopuisto 20:n rakennukset vuoden 1878 asemakaavassa. Helsingin karttapalvelu
  5. Hänen Majesteetinsa Keisari on tämän Huhtikuun 16/28 p:nä armossa tahtonut ritareiksi nimittää:
    K. S:t Annan ritari­kunnan 3:teen luokkaan: Kielen­kääntäjän kenraalikuwernöörin kansliassa Suomessa, kollegin-assessorin Petter Wilhelm Arnold Behse. Suomalainen Wirallinen Lehti 30.04.1878
  6. Döde. Peter Arnold Wilhelm Behse. Kuolinilmoitus. Helsingfors Dagblad 6.10.1881
  7. Kuolleet. Eilen nukkui täällä kuoleman uneen kielenkääntäjä kenraalikuwernöörin kansliassa, kolleginasessori Petter Wilhelm Arnold Behse. Wainaja meni wirkahuoneestaan kotia k:lo 2 ja kuoli äkkiä k:lo 4 sydämmenhalwaukseen.” Suomalainen Wirallinen Lehti 6.10.1881
  8. Understöd å extra ordinarie pensionsstaten. Finlands Allmänna Tidning 14.9.1882
  9. Ulrikaporin [Ullanlinnan] kaiwo- ja kylpy-yhtiö tulee hajoamaan, kun kaupunki lunastaa Kaiwopuiston. Suomalainen Wirallinen Lehti 16.4.1886
  10. Itäinen Kaivopuisto 20. Valokuva. A. E. Rosenbröijer 30.7.1892. Helsingin kaupunginmuseo
  11. Itäinen Puistotie. 20, asessori P. W. A. Behsen perill.; isänn. asessorinleski M. Therese Behse. 2979 m2. Helsingin ja ympäristön osote- ja ammatti­kalenteri 1911–1912. Aksel Paul 1911
  12. Gårdsköp. Gården Östra Brunnsparken 20 har af assessor P. W. A. Behses arfvingar försålts till kapell­mästar Alexei Apostol. Hufvudstadsbladet 23.9.1916
  13. Gårdsköp. Gården n:o 20 i Östra Brunnsparken har af sin senaste ägare kapellmästaren A. Apostol försålts åt direktören, grefve Lorentz Creutz. Hufvudstadsbladet 3.11.1916
  14. Myytävänä. Huvila-alue. Itä-Kaivopuistossa pinta-alaltaan 2979 m2, jolle on rakennettu kaksi puutaloa, joissa yhteensä 31 tulisijaa, myyd. Smk. 450,000:–. Jos kauppa päätetään lähipäivinä, voidaan hintaa jonkun verran alentaa. Helsingin Sanomat 7.06.1918
  15. Rakennustontti Kaivopuistossa. Pinta-ala 2979 m2. Hinta 500,000 mk. Uusi Päivä 26.8.1918
  16. Axel O. Heikel, Brunnsparkens historia 1834–1886. ”Samma år [1879] sålde Behse villan [20] åt handlare G. Heyse i Sordavala. – Då detta skrives är bolaget Kontro & Kuosmanen ägare till denna villa, liksom till den bredvid stående N:o 21. – Villaägarna i östra komplexen av Brunnsparken fingo inlösa sina tomter efter 24,4 p. per kvadrat fot [1886].” Söderström & C:o 1919
  17. Itäinen Puistotie. 20 (2979 m2) ja 21 (3685 m2). Kauppias Juho Kuosmanen. Helsingin ja ympäristön osote- ja ammattikalenteri 1918–1919. Merkurius 1919
  18. Majaostmine Helsingis. Wabariigi Walitsuse koosolek 23. septembril 1919. ”Otsustatakse wälisministri ettepanek saadikule Helsisingis maja osta põhjus­mõttelikult heaks kiita.” Eesti Vabariigi Valitsuse koosolekute protokollid. ERA.31.1.13. Rahvusarhiiv
  19. Päewauudised. Eesti saatkond Soomes maja ostnud. Nagu kuuleme, on Eesti saatkond Helsingis maja ostnud. Käsiraha on juba sisse maksetud. Maja maksab 1/2 miljoni Soome marka. Meie Wabariigi esitusel oli hädasti oma ulualust tarwis. Waba Maa 13.10.1919
  20. Valtioneuvoston pöytäkirja, tehty Oikeusministeriöstä tapahtuneessa esittelyssä lokakuun 22 päivänä 1919. Oikeusministeriön protokollasihteeri Langolain tuli kutsuttaessa saapuville ja esitteli: 1) Viron tasavallan Hallituksen puolesta tehdyn anomuksen saada omistaa ja hallita taloa ja tonttia, Itä-Kaivopuisto 20, kortteli № 199 Helsingin kaupungissa. – Valtioneuvosto päätti suostua anomukseen, jos saanto Viron tasavallan Hallitukselle laillisesti vahvistetaan. Päätös hakijalle sekä kirje päätöksestä otetun jäljennöksen ohella Uudenmaan läänin maaherralle [Bruno Jalanderille, joka lähetti 29.10. edelleen maistraatille]. Ca:10. Kansallisarkisto
  21. Viron lähetystölle oma talo Helsinkiin. Valtio­neuvosto on oikeuttanut Viron hallituksen omista­maan talon ja tontin Itä-Kaivopuisto 20:ssa. Tontilla, jonka suuruus on 2.769 neliömetriä [po. 2979 m2], on kolmessa vanhassa puurakennuksessa 26 huonetta. Se on ostettu rakennus­tontiksi, mutta rakennuttaminen riippuu siitä, mitenkä vuokralaiset voidaan saada muuttamaan pois. Lähetystö ei ole vielä saanut haltuunsa taloista muuta kuin 5 huonetta. Talot ja tontti on ostettu [20.10.] johtaja Juho Kuosmaselta 430,000 mk:n hinnasta. Iltalehti 23.10.1919
  22. Östra Allén. 20, t.y. 2979, Östra Allén, kv. 199, st. d. 3, äg Republiken Estland. Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1919–1921. Merkurius 1919
  23. Rajariikide sotsialistliste parteide kongress. Sotsialdemokrat 30.3.1920
  24. Tallinnan sosialistikonferenssi. Suomen Sosialidemokraatti 7.4.1920
  25. Itäinen Kaivopuisto. Ilmakuva. Viron tontti vasemmalla tonttia nro 7 (Itäinen puistotie 11) kiertävän kivitaloryhmän yläpuolella. Sääski Oy 1930. Helsingin kaupunginmuseo
  26. Lääninsairaala Seinäjoella on nyt valmis. Toisena työnvalvojana oli aluksi eestiläinen arkkitehti Boelau, joka sai viran kotimaansa Eestin työministeriössä. Vaasa 11.2.1931
  27. Virolainen retkikunta tieolojamme tutkimassa. Mm. kulkulaitosministeri Oinas, insinööri Perna ja arkkitehti Bölau. Viron lähetystö saa unden lähetystötalon Helsinkiin. Viro aikoo rakennuttaa Kaivopuistossa olevalle lähetystötontilleen uuden tilavamman lähetystötalon tontilla olevien vanhojen pienten puurakennusten tilalle. Uusi Suomi 23.08.1931
  28. Cyklop Rakennus O. Y. Byggnads A. B. Uusia toiminimiä. Suomen kaupparekisteri 4/1932
  29. Itäisen Puistotien leventäminen päiväjärjestykseen. Kiinteistölautakunnan kokouksessa oli esillä kysymys Kaivopuiston tontin n:o 20 jakamisesta. Tontin omistaa Viron lähetystö, joka haluaisi myydä toisen puolen tonttia ja rakentaa talon toiselle. Uusi Suomi 12.04.1932
  30. Viron lähetystö saa uuden talon. Rakentamiseen ryhdyttäneen kesäkuun aikana. ”Mikäli Uusi Suomi on saanut tietää, on tontin toiselle puoliskolle jo ostaja.” Uusi Suomi 26.05.1932
  31. Rakennusmestari Akseli W. Malmi 9.9.1883–12.7.1932. Rakennustaito 30.7.1932
  32. J., Kirje Helsingistä. ”Tavallisessa järjestyksessä ei lähetystötaloa kuitenkaan voinut ajatella rakennettavaksi. Rebane hankitutti itselleen piirustukset Virosta ja asettui yhteyteen erään tunnetun täkäläisen rakennusmestarin [Akseli W. Malmi] kanssa ehdottaen, että hän rakentaa ilmaiseksi lähetystölle talon ja saisi palkakseen toisen puolen arvokasta tonttia. Asia läksikin luistamaan. Mutta tuli väliin kuolema, joka kaikki kaataa ja tempaa.” Karjala 24.9.1932
  33. Helsingin Sanomat, aikakone ja arkisto, uutisartikkelit 1933–1994
  34. Vastavalmistunut talo, johon Viron lähetystö muuttaa väliaikaisesti. Ilta-Sanomat 13.5.1933
  35. Viron uusi lähetystötalo. Piirros. Ilta-Sanomat 24.5.1933
  36. Estlands nya legationshus. Hufvudstadsbladet 25.5.1933
  37. Mikko, Puretaan. ”Ministeri Rebane oli ensimmäinen huomaamaan tontin arvon ja hän sanoi urakoitsijalle: rakentakaa meille talo, niin saatte vastalahjaksi toisen puolen arvokasta tonttia! – Kokonaisen lähetystötalon voi saada ilmaiseksi.” Ilta-Sanomat 31.5.1933
  38. J., Kirje Helsingistä. ”Ministeri Rebanen suunnitelma meni aluksi myttyyn, kun rakennusmestari Akseli W. Malmi kuoli ja kuolinpesä teki pulskan vararikon. Seuraava yrittäjä oli toiminimi Cyklop, joka on rakentanut täkäläisen uuden saksalaisen koulunkin.” Karjala 15.6.1933
  39. Eesti saatkonnahoonele Helsingis pandi nurgakivi. Teataja 22.6.1933
  40. Kuva lähetystötalon peruskiven laskutilaisuudesta, Pietinen 1933. Museovirasto
  41. Viron lähetystötalon rakennus Kaivopuistossa on edistynyt jo niin pitkälle, että pian päästään suorittamaan ulkorappausta. Rinnan kohoaa vieressä rakennusurakoitsijan oma talo, jota varten Viron valtio luovutti laajasta tontistaan osan. Valokuva. Uusi Suomi 2.9.1933
  42. Helsingi saatkond kolis uude majja. Kaja 26.11.1933
  43. Viron lähetystö muutti uuteen taloonsa eilen. Uusi Suomi 30.11.1933
  44. Bostads A.B. Östra Brunnsparken 20 B. Byggaren 12/1933
  45. IX kaupunginosan korttelia n:o 199 koskeva asemakaavanmuutos. N:o 20 a ja 20 b tonttijako. Helsingin kaupungin kunnallinen asetuskokoelma 1933. Helsinki 1934
  46. Viron lähetystötalo Kaivopuistossa valmis. Helsingin Sanomat 23.2.1934
  47. Viron uuden lähetystötalon sisustustyöt päättyneet. Uusi Suomi 23.2.1934
  48. Taneli, Viron ministerihotelli. Uusi Suomi 24.2.1934
  49. Viron lähetystön uusi talo. Koko sivun valokuvasarja. Suomen Kuvalehti 3.3.1934
  50. Viron uusi lähetystötalo. Suomi–Viro-numero. Suomen ulkomaankauppa 15.3.1934
  51. Viron ulkoministerin vierailu. Avajaiset poliittisen kriisin varjossa. Uusi Suomi 16.3.1934
  52. Viron ulkoministeri saapui eilen Helsinkiin. ”Klo 21.15 alkoivat Viron lähettilään iltakutsut Viron lähetystössä. Niitä kunnioittivat läsnäolollaan myöskin tasavallan presidentti ja hänen puolisonsa. Tilaisuudessa oli läsnä n. 150 henkeä, mm. entinen presidentti Ståhlberg puolisoineen sekä hallituksen jäseniä rouvineen.” Helsingin Sanomat 16.3.1934
  53. Lapatossu, Pääkaupungin kuulumisia. ”Eduskunnan sihteerikin [Anton Kotonen] skandalisoi itsensä ministeri Seljamaan vierailun yhteydessä palauttamalla kutsukortin Viron lähetystöön ja ilmoittamalla syyksi sen, että Virossa on syvästi loukattu kansanvaltaa.” Häme 21.3.1934
  54. Mari-Anna, Viroa Suomessa. Uusi talo ja avajaiset. Eeva 3/1934
  55. Östra Brunnsparken 20 B. Arkitekt Uno Moberg. Arkitekten 7/1934
  56. Itäinen Kaivopuisto. Ilmakuva. Uudisrakennuksista vasempaan Pansion Riviera, jonka tontti nro 21 siirtyi vuonna 1936 Yhdysvalloille. Karhumäki 30.7.1934. Helsingin kaupunginmuseo
  57. Suurte sildade ehitustööd algavad (Cyklop Rakennus). Postimees 19.1.1936
  58. Yhdysvaltain lähetystö ostanut talon ja tontin [21] Kaivopuistosta. Uusi Suomi 2.2.1936
  59. Konsuli Juho Kuosmanen 50-vuotias. Viena-Aunus 17.1.1938
  60. Ins. Harald Majewski 1886–1939. Rakennus Oy Cyklopin toimitusjohtaja. Uusi Aura 5.2.1939
  61. Estlands legationshus skall utvidgas. Hufvudstadsbladet 12.4.1939
  62. Viron lähetystötaloa laajennetaan. Suomen Sosialidemokraatti 2.6.1939
  63. Viron lähetystön taloa korjataan. Kuva itäpäädystä. Kauppalehti 28.7.1939
  64. Viron uusi lähettiläs [Warma] saapunut Helsinkiin. Viron lähetystö saa pian muuttaa takaisin huoneistoon, jonka uusimisessa ja laajentamisessa ministeri Möllerson on nähnyt paljon vaivaa. Nyt hän saa nähtävästi ryhtyä uusimaan Viron lähetystörakennusta Berlinissä. Ehkä hän rakentaa sinnekin saunan. Joka tapauksessa hän pahoitteli, ettei hän nyt saanut käydä vielä Helsingin lähetystötaion uutta saunaa koettelemassa. Uusi Suomi 30.11.1939
  65. Eesti Vabariigi saatkonna Helsingis sulgemise protokoll 6.8.1940. Rahvusarhiiv
  66. Eesti NSV võeti vastu NSV Liitu. Teataja 7.8.1940
  67. Venäjän ulkomainen edustus Ison-Britannian mallin mukaan. Uusi Suomi 1.2.1944
  68. Liittotasavalloille oma ulkomainen edustus. Helsingin Sanomat 3.2.1944
  69. 6–7 neuvostotasavaltaa aikoo ensi tilassa asettaa oman ulkomaanedustuksen. Näiden joukossa mm. ”Karjalais-suomalainen tasavalta”. Suomen Sosialidemokraatti 7.2.1944
  70. Viron lähetystötalon tontti 20a, Kiinteistökartta 1945. Helsingin kaupunki
  71. Sopimus saksalaisten rahavarojen käytöstä Neuvostoliiton tarpeisiin 9/1947
  72. ”Peaminister” Veimer Soome parlamendi juubelil. Eesti Teataja 31.5.1947
  73. Teekkarit purkaneet Neuvostoliiton vanhan lähetystötalon. Laatokka 29.1.1950
  74. M. Luht, Konstantin Bölau [1899–1959] mälestuseks. Eesti Päevaleht 6.11.1959
  75. Warma Viron pakolaishallituksen pääministeri. UPI / Helsingin Sanomat 27.1.1962
  76. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi tonttialueiden vaihdosta Suomen valtion
    ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä HE 129/1968
  77. Laki tonttialueiden vaihdosta Suomen valtion ja Neuvostoliiton välillä 811/1968
  78. Aimo Halila, Väinö Voionmaa : 100-vuotiselämäkerta. Tammi 1969
  79. Väinö Voionmaa, Kuriiripostia 1941–1946. Tammi 1971
  80. Aleksander Warma, Lähettiläänä Suomessa 1939–1944 (Diplomaadi kroonika). Otava 1973
  81. Heikki Brotherus, Keskeneräiset muistelmat. Virolainen vartiopaikka. Arvio Aleksander Warman suomeksi julkaistuista muistelmista. Helsingin Sanomat 13.5.1973
  82. Eero Medijainen, Eesti esindajaid Soomes 1918–1922. Looming 2/1992
  83. Annika Koppel, Näitus ”Eesti saadikud Soome”. Vanha lähetystö. Päevaleht 10.5.1993
  84. Välisministeeriumi pressitalitus, Tagastati saatkonnahoone. Vaba Eestlane 1.2.1994
  85. Eesti sai tagasi saatkonnahoone Helsingis. Eesti Päevaleht 2.2.1994
  86. Johanna Luhtala & Markus Manninen, Marmoripalatsi. Arkkitehtitoimisto Schulman 2012
  87. Jussi Pekkarinen, Kohtu 4 : Suomen Tallinnan-lähetystön historia. SKS 2015
  88. Kätilöopiston alueesta kolme kiinteistöä NLlta. HS 50 vuotta sitten 28.11.1968/2018
  89. Kaija Ollila & Kirsti Toppari, Helsingin korttelit kertovat – 204 ja 205. ”Tontti 20 oli täysin koskematonta luonnonmaata. Siellä kasvoi mäntyjä ja pajupensaiden muodostamaa tiheikköä, jonka keskellä oli suuri vesilammikko. Vuonna 1872 sai [kenraalikuvernöörin kanslian] kirjaaja. kollegiasessori P. W. A. Behse luvan rakentaa tänne huvilansa. Helsingin Sanomat 17.2.1970
  90. Mart Kalm, Lähetystörakennuksen arkkitehtuuri. Eesti Suursaatkond Helsingis
  91. Suomen ja Viron diplomaattiset suhteet 100. Eesti Suursaatkond Helsingis
  92. Ensi-sairaala 1920-luvulla, kuva. Helsingin kaupunginmuseo
  93. Julkiset veistokset, Villa Ensi. Helsingin taidemuseo
  94. Villa Ensi, palvelutalo

1 Paluuviitteet ja päivitysilmoitukset

  1. Pekka Linnaisen kirjoittama hieno tarina - SSS-Radio

Kommentointi on päättynyt.