Akseli Gallen-Kallelan muotokuva Eino Leinosta (1917). Jaan Tõnissonin kasvot Kaarel Liimandin maalauksesta (1936).
Olisiko Suomen ja Viron peruskouluissa hyvä oppia hiukan toistemme äidinkieltä? Ensimmäisenä ajatusta lienee ehdottanut Eino Leino toukokuussa 1921.
Yksinkertainen toimintamalli sisältyi muutamana rivinä avoimeen kirjeeseen, jonka runoilija lähetti Postimees-lehteen vieraillessaan Tartossa. Olisiko se ajastaan jäänyt?
Vai oliko Eino Leino aikaansa edellä, arkielämältään sulautuvan Suomenlahden nykyisyydessä?
Monipolvisen ja hiukan selkokieltä kaipaavan kirjeensä ”Fluctuat nec mergitur” runoilija osoitti ”Viron suurelle esitaistelijalle” Jaan Tõnissonille, jonka kansallisen merkityksen hän rinnasti Snellmaniin.
Otsikko ”Huojuu, ei huku” oli laina Pariisin motosta, laivasta, jota aallokko ei upota.
Tekstin kääntänyt Tarton yliopiston professori Lauri Kettunen epäili sen julkaisukelpoisuutta. Siltikin lehden kustantaja, samainen Tõnisson, sijoitti sen etusivun parhaalle paikalle. Asiaa edisti ehkä Leinon antama henkilökohtainen suitsutus, mutta myös ehdotus, jonka latoja korosti harventamalla:
Eikö tämä olisi oikea ”Suomen silta”? Mitä pitkistä puheista! Koetamme kukin omalta osaltamme, miten elinpäiviä meille vielä annetaankaan, toimia siten, että jokaisessa Viron ja Suomen koulussa yksi äidinkielen oppitunti viikossa omistetaan toisen äidinkielelle.
Jaan Tõnisson tunnustaa idean nerokkaaksi:
Jaan Tõnisson vastasi heti seuraavana päivänä, myös julkisesti lehtensä kärkipaikalla. Otsikkona oli iskulause, joka kertoi valtiomiehen innostuksesta: ”Äidinkielen oppitunneista yksi veljeskansan äidinkielelle!” Ensi alkuun Tõnisson totesi, että ajatus Suomen–Viron sillasta oli tuolloin elänyt yli yhden sukupolven. Ylväitä hankkeita oli ollut niin kielten kuin valtioidenkin yhdistämisestä. Tõnissonin mukaan niistä ei selvinnyt edes, mistä päästä aloittaa.
Tõnisson arveli muutoinkin, että kansamme ovat niin omanlaisiaan, että kovin läheinen yhteys ei ollut realistista sen paremmin kulttuurissa kuin politiikassakaan. Suomen–Viron sillasta on mieltä puhua vain silloin, kun se yhdistää kahta itsenäistä kulttuurikansaa Suomenlahden molemmilla rannoilla.
Eino Leinon muutaman sanan aloite oli Tõnissonin mukaan sen sijaan niin selkeä, käytännöllinen ja yksinkertainen, että se antoi itsessään perustan toteuttamiselleen. ”Aloitteen nerokkuus ei näyttäydy yksistään ilmaisun alkuperäisyydessä. Siitä kertoo yhtä lailla ajatuksen salaperäinen osuvuus.”
Erityisesti Tõnisson kiitti Leinon ehdotuksen käytännöllisyyttä ja toteutettavuutta. Hän arveli, että veljeskansan kielen ja kirjallisuuden sovittaminen äidinkielen opintoihin ei tuottaisi lisäkuluja eikä hankaluuksia. Opettajiltakaan se ei suurta vaatisi, vaan vaikeudet ratkeaisivat itsestään.
Sukukieli syventää ymmärrystä omasta äidinkielestä
Kasvatuksellinen vaikutus olisi Tõnissonin mukaan paljon laajempaa kuin toisen kielen oppimista. Äidinkielen säännöt, rakenne ja historia tulevat selvemmin esiin, kun ne rinnastuvat veljeskielen kehitykseen. Koulu antaisi perustan omatoimiseen kielen ja kirjallisuuden tuntemukseen.
Tätä kautta veljeskansojen välille avautuisi realistisen tie, joka veisi läheisempään suhteeseen niin kulttuurissa, taloudessa kuin politiikassa, arveli Tõnisson. Vastauksensa hän lopetti toiveeseen, että Eino Leinon aloite otettaisiin todella vakavasti molemmin puolin Suomenlahtea.
Suomeen palattuaan Leino raportoi ehdotuksestaan ja Tõnissonilta saamastaan vastakaiusta kesäkuun Helsingin Sanomissa matkakuvauksessa ”Virolaisia vaikutuksia”. Tällöin hän myös selvemmin ilmaisi, ettei tarkoittanut sukukieltä oppiaineeksi, vaan osaksi suomen- ja vironkielisten koulujen äidinkielen opetusta. Tämä oli malli, joka ”ei pyri toista toisen kustannuksella kohottamaan”.
Veljesmaan kielen ja kirjallisuuden sisällyttäminen yhteen äidinkielen viikkotuntiin oli iskulauseena herättävä, kuten Jaan Tõnissonin innostus osoitti. Lukuvuosista Leino ei puhunut ja ehkäpä hän uskoi tuntimäärän sijasta enemmänkin aidon mielenkiinnon heräämiseen kuin ”pakkoviroon”.
Veljeskansasta tavallisiksi englantia puhuviksi ulkomaalaisiksi?
Kirjeessään Leino ehdotti myös, että maat sopisivat yhteisesti kouluissa opetettavasta maailmankielestä. Aika on tämän puolestamme sopinut.
Nuoriso puhuu nyt englantia soljuvasti Suomenlahden rannoista riippumatta. Seurustelu, uutisvälitys haastatteluineen ja muu viestintä käy yhä enemmän englanniksi. Pelättävissä onkin, että kohtapuoliin olemme toisillemme kuin ketkä tahansa vierasmaalaiset.
Yhteydet yli Suomenlahden ovat toista maailmaa kuin Leinon aikaan, varsinkin pääkaupunkiseuduilla. Maamme virolaisista kaksi kolmesta asuu Uudellamaalla. Virosta säännöllisesti työssäkäyviä on myös runsaasti. Toisaalta tänäänkin lähtee Helsingistä tuhansia suomalaisia Tallinnan-matkalle.
Eino Leino teki ehdotuksensa 93 vuotta sitten. Olisiko se nyt ajankohtaisempi? Tulisiko äidinkielen tunneilla, etenkin sulautuvilla pääkaupunkiseuduilla, opettaa hiukan toistemme äidinkieltä?
Ensijulkaisu Uuden Suomen Puheenvuorossa 24.9.2014
12.11.2011 (Ilta-Sanomat 21.10.2006)
Viro on suomea, Eesti viroa
Suomalaiset kysyvät usein virolaisilta, pitäisikö heidän kotimaataan kutsua Viroksi vai Eestiksi. Kysymme opastusta ystäviltämme, joiden äidinkieli ei ole suomi, mitä tuskin tekisimme Ruotsissa, Saksassa tai Englannissa…
Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo
- Eino Leino, Fluctuat nec mergitur – avalik kiri Jaan Tõnissonile. Postimees 23.5.1921
- Jaan Tõnisson, Emakeele õpetundidest üks vennasrahva emakeelele. ”Isegi kasvatusliselt tohiks see nooresoo arenemise kohta aina edendavalt mõjuda, kui emakeele õpetust ühe tunni võrd täiendataks vennasrahva keele õpetuse suhtes. Meie noorus hakkab emakeelest kahtlemata palju sügavamalt ja põhjalikumalt aru saama, kui tema emakeele ehitust ja seadusi saab võrrelnud Soome keele põhiseadustega, mis sügavasti mõlema keele iseolusse ulatavad. Kõnelemata veel äratusest, mis Soome kirjanduse tundmaõpe meie noortele toob. Niisama tohiks lugu Soomeski olla. Kui koolis algus kätte antud, eks siis või igaüks huvide kohaselt vennasrahva keele ja kirjanduse tundmises ennast täiendada! Nõnda luuakse mõlema vennasrahva vahel tõsieluline ehk realne tee, mille kaudu mõlemad vöivad teineteisega nõuete kohaselt kõige ligemasse ühendusesse peaseda kulturiliselt, majandusliselt ja politiliselt, ilma et ühendus kummagilt mingid ülearuseid ohvrid nõuaks, ehk kitsendusi sünnitaks. Eino Leino vaimukas algatus on väärt, et temast tõsiselt kinni hakataks mõlemalpool Soome lahte.” Postimees 24.5.1921
- Eino Leino, Virolaisia vaikutuksia. Pikakuvia. Helsingin Sanomat 12. ja 15.6.1921
- L. Onerva, Eino Leino, runoilija ja ihminen II. Otava 1932, s. 269–270
- Lauri Kettunen, Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä. WSOY 1948, s. 220–227
- Aino Thauvón-Suits, Tuntemani Eino Leino. WSOY 1958, s. 78–80
- Erkki Tuomioja, Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys. Tammi 2010, s. 103–107
