Conan Doyle ja Saarenmaan kappelin arvoitus

Arthur Conan Doyle ja Buxhoevedenin kappelit Kudjapen hautausmaan portilla

Arthur Conan Doyle ja Buxhoevedenin kappelit. Kuvaaja Martin Jakobson 1918-1922, Saarenmaan museon kokoelmat. Kirjailijan kuva on The Strand Magazinesta (1923), joka julkaisi alkuaan myös hänen Sherlock Holmes -tarinansa.

”Kappelin edessä oli tolppia, joihin talonpojat tapasivat kytkeä hevosensa. Ensimmäiset merkit jostain omituisesta havaittiin niiden käytöksessä, kun ne osoittivat kauhunoireita. Samaan aikaan kuultiin kappelista tai sen alla olevasta hautaholvista epämääräisiä ääniä.” – Arthur Conan Doyle, 1919

Arthur Conan Doylen artikkelin otsikot Maailma-lehdessä 2/1920

Artikkelin otsikot Maailma-lehdessä 2/1920

Onko Sherlock Holmes palannut Dartmoorin nummille ja kuuluvatko oudot äänet ehkä jollekin Baskervillen koiran jälkeläiselle? Huippusalapoliisin luoja Arthur Conan Doyle on nyt lähempänä, Saarenmaalla, jossa Holmeksen sijasta mysteerin äärellä on ”paroni” Alexander von Güldenstubbe. Tarina sijoituu vuoteen 1844 ja Kuressaaren kaupungin, silloisen Arensburgin kalmistolle, jossa Buxhoevedenin perheen hautaholvi herättää kauhua. Sisältä on kuultu voihkauksia – ja mikä pahinta – kirstut heittelehtivät hujan hajan, vaikka ovet ovat tiukasti lukossa.

Tämä tarina on tosi. Doyle oli vakuuttunut ja esitti rinnalle kaksi samanlaista tapausta. Saarenmaan tapausta hän piti niitä täydellisempänä ja vahvimmin todistettuna. Sen tosiasiat olivat niin hyvin todistettuja kuin tosiasiat voivat olla. (”The facts are really as well attested as facts could be.”)

Henkilöt ja ympäristö olivat todellisuudesta. Güldenstubbe oli yksi Saarenmaan ritarikunnan neljästä maaneuvoksesta ja sen oheistoimena kirkkohallinnon maallinen johtaja (Präsident). Hautausmaa tunnetaan nykyään Kudjapen kalmistona, jonka pääporttia reunustaa kaksi klassisten temppelien innoittamaa hautakappelia. Kumpikin on rakennettu Buxhoevedenin suvulle, tosin Viron kulttuuri­muistojen rekisterin mukaan vasta hiukan tapahtuma-ajan jälkeen, vuosina 1845 ja 1848.

Kappelin tapaus sisältyi Doylen joulukuussa 1919 aloittamaan sarjaan henkimaailman ilmiöistä, sen ensimmäiseen artikkeliin. Ensijulkaisu oli The Strand Magazinessä, samassa, josta Sherlock Holmes aloitti tiensä maailmalle. Suomeen tarina ehti tuoreeltaan, kuukausilehti Maailman käännöksenä helmikuussa 1920. ”Alkuperämaahan” Viroon se saapui joulukuussa 1923, jolloin pieni Eesti-lehti, Kansallisen vapaamielisen puolueen äänenkannattaja, julkaisi sen Maailma-lehdestä lainattuna. Lähteen paljastaa virheellinen tapahtumavuosi, joka hyppää kummassakin vuoteen 1884.

Doyle ei käynyt koskaan Saarenmaalla. Hän luotti kirjoituksessaan valtaosin brittiläis-yhdysvaltalaisen poliitikon ja diplomaatin Robert Dale Owenin teokseen ”Footfalls on the Boundary of Another World” vuodelta 1860. Doylen tekstiä voisi luonnehtia alkuperäistarinaa seuraavaksi referaatiksi, johon hän antaa kohdittain kirjallista lisäväriä. Owen oli tyyliltään tietokirjamaisempi mainiten alaviitteessä myös vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan, jossa Saarenmaa siirtyi Venäjälle. Doyle arvosti Owenin teosta kehuen häntä tapausten käsittelyn tarkkuudesta ja hyvin harkituista johtopäätöksistä.

Kirjailijoista Doyle ei suinkaan tarttunut ensimmäisenä Owenin tarinaan, vaan hänen aikalaisensa, myös salapoliisitarinoista tunnettu Arthur Morrison, joka sovitti sen vuonna 1891 yliluonnollisten tarinoiden kokoelmaansa ”The Shadows Around Us”. Kirjailijan vapaudella hän antoi tapahtumille pätevältä tuntuvan selityksen: haudan taaksekin jatkuvan veljesvihan. Morrison tuskin tarkoitti tarinaansa totuudeksi, vaikka sellaisena Spiritisti-lehti taisi sen suomentaa vuonna 1909.

Owen oli entinen Yhdysvaltain kongressin jäsen ja arvostetun sosiaalisen uudistajan Robert Owenin poika, mikä antoi sanoille painoa, mutta hänkään ei ollut käynyt Saarenmaalla. Hän luotti vuorostaan Saarenmaalla syntyneisiin sisaruksiin Julie ja Ludwig von Güldenstubbeen, joita tapaamaan hän lähti Pariisiin osana kirjansa valmistelua syksyllä 1858. He olivat tuolloin Ranskassa näkyviä julkisuuden hahmoja, joiden edesottamuksista kirjoitettiin myös ulkomailla, Suomessakin. Juuri he kertoivat Owenille tämän tarinan isästään, jonka tuli selvittää rauhattoman kappelin mysteeriä:


Rauhattomuutta kappelissa Saarenmaan saarella 1844

Robert Dale Owen, entinen Yhdysvaltain kongressin jäsen ja lähettiläs
Molempain Sisiliain kuningaskunnassa Napolissa, 1860

Saarenmaan ainoan kaupungin Arensburgin (Kuressaaren) välittömässä läheisyydessä on yleinen hautausmaa, joka on tyylikäs ja hyvin hoidettu. Sen puut ovat istutettuja ja kujanteet ikivihantien kasvien reunustamia, ja sellaisena se onkin asukkaiden kävelyretkien suosikkikohde.

Siellä on monenlaisia muistomerkkejä, vaatimattomista mitä taidokkaimpiin, ja joukossa on useita yksityis­kappeleita, jotka ovat huomattavien perheiden hautapaikkoja. Niistä jokaisen alapuolella on holvi, jossa on lautapermanto ja jonne pääsee portaita sisäpuolelta. Sen ovi pidetään lukossa.

Perheiden äskettäin kuolleiden jäsenten arkut pidetään yleensä jonkin aikaa ylhäällä kappelissa. Myöhemmin ne siirretään alas holviin ja sijoitetaan vieri viereen teräspalkkien päälle. Yleensä massiivitammesta valmistetut, varsin raskaat arkut työnnetään tiukasti kiinni toisiinsa.

Saarenmaalaisia hevosia. The Strand Magazine, December 1919

Vauhkoontuneita ”saarenmaalaisia hevosia” Arthur Conan Doylen artikkelin kuvituksena – The Strand Magazine, December 1919

Hautausmaan vieressä on yleinen maantie. Ohikulkijoiden huomio kiinnittyy erityisesti kolmeen kappeliin, joiden julkisivut avautuvat maantielle päin. Niistä tilavin, pylväin koristeltu kuuluu Buxhoevedenin aatelisperheelle, joka on alkuaan kotoisin Bremenin kaupungista. Se on ollut heidän viimeinen leposijansa jo useiden sukupolvien ajan.

Maalaiset käyvät hautausmaalla ratsain tai rattailla ja he tapaavat sitoa hevostensa suitset juuri tämän kappelin pylväisiin. Tapa oli jatkunut myös viimeisinä kahdeksana tai kymmenenä vuotena, joina siihen oli aika ajoin liitetty epämääräisiä ja hämäräperäisiä huhuja kummittelusta. Mitään uskottavaa tai varsinkaan luotettavan henkilön todistusta niistä ei kuitenkaan ollut, ja omistajat suhtautuivat moisiin puheisiin ivallisesti.

Vilkkaimmat vierailupäivät, jolloin tällä hautausmaalla lepäävien sukulaiset kävivät saaren kaikista osista heitä muistamassa, oli helluntai­sunnuntai ja sitä seuraavat päivät – mikä tapana vaikuttaa varsin samankaltaiselta kuin sielujen päivän (All Souls Day, 2. marraskuuta, viroksi hingede päev) viettäminen useimmissa katolisissa maissa.

Ensimmäiset selittämättömät kauhuntuntemukset

Maanantaina, toisena helluntaipäivänä, 27. toukokuuta (uutta lukua, 15. toukokuuta vanhaa) vuonna 1844 hautausmaalle saapui hevosella ja pienillä rattailla Arensburgissa asuvan, tunnetun Dalmann-nimisen räätälin vaimo lapsineen. Tämä oli tullut käymään äitinsä haudalla, joka oli Buxhoevedenin kappelin takana. Hän kiinnitti vanhaan tapaan hevosensa kappelin eteen jättäen sen riisumatta valjaista, sillä muistohetken jälkeen oli tarkoitus jatkaa vierailulle ystävän luo maalle.

Ollessaan polvistuneena haudalla hiljaiseen rukoukseen hän sai oudon tuntemuksen – kuten hän sitä jälkikäteen muisteli – kuin olisi kuullut jotain ääniä kappelin suunnalta, mutta hartaisiin ajatuksiin vaipuneena hän ei tällöin kiinnittänyt niihin enempää huomiota. Päätettyään rukouksensa hän palasi hevosensa luo ja löysi sen – tavallisesti säyseän eläimen – selittämättömän kiihtyneessä tilassa. Se oli hien ja kuolan peittämä, sen jäsenet värisivät ja se näytti olevan kuolonkauhussa. Nainen irrotti sen, mutta eläin jaksoi enää töin tuskin liikkua eteenpäin, jolloin hän päätti palata kaupunkiin ja kutsua eläinlääkärin. Tämä tutki hevosen ja totesi, että sen oli täytynyt tavalla tai toisella kokea jokin äärimmäinen säikähdys. Hoidoksi hän iski suonta ja antoi lääkettä, ja eläin toipuikin.

Dörptscher Kalender, May 1844

Toukokuun vanha ja uusi luku v. 1844. Virolaiset viettivät helluntaita samaan aikaan kuin suomalaiset, mutta Virossa päivät olivat 14.–15.5. ja Suomessa 26.–27.5. – Dörptscher Kalender 1844

Parin päivän kuluttua samainen räätälinvaimo lähti ompelutöihin Arensburgin lähellä sijaitsevaan kartanoon, joka omisti Liivinmaan jaloimpiin kuuluva paroni von Güldenstubben perhe, ja siellä hän kertoi kokemastaan omituisesta tapauksesta itselleen paronille. Tämä ei ottanut sitä kovin vakavasti, vaan arveli naisen vain liioittelevan ja hevosen pelästyneen jotenkin sattumalta.

Tapaus olisi varmaan piankin unohtunut, ellei sitä olisi seurannut muita luonteeltaan samankaltaisia. Seuraavana sunnuntaina useat henkilöt, jotka olivat jättäneet hevosensa kappelin edustalle, kertoivat löytäneensä ne hikoilevina, tärisevinä ja tavattoman pelokkaina. Eräät heistä myös lisäsivät kuulleensa yhdessä muiden kanssa kumeita ääniä, joka vaikuttivat olevan lähtöisin kappelin holvista ja jotka tuntuivat välillä muistuttavan voihkaisuja (mutta tämä tosin saattoi olla mielikuvituksen tuotetta).

Ja tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa uusille rauhattomuuksille, joiden toistuvuus tihentyi asteittain. Seuraavana kuukautena oli eräänä päivänä kappelin pylväisiin kiinnitetty yhtä aikaa yksitoista hevosta. Tällöin eräät satunnaiset ohikulkijat väittivät kuulleensa kovaa jyrinää (kertoja kuvasi ääntä saksaksi sanalla Getöse), joka tuntui tulevan rakennuksen alta. He hälyttivät omistajat, jotka paikalle ehtiessään löysivät eläinparat säälittävässä kunnossa.

Hevoset olivat joutuneet suunniltaan ja yrittäneet päästä pakoon. Useat olivat heittäytyneet maahan ja makasivat nyt sätkytellen, toiset pystyivät vaivoin kävelemään tai seisomaan, ja kaikki olivat niin ankaran tunnekuohun vallassa, että nyt tuli viivyttelemättä turvautua suonen­iskentään ja muihin hoitomenetelmiin. Kolmelle tai neljälle hevoselle kaikki keinot osoittautuivat tehottomiksi. Ne menehtyivät päivän tai kahden kuluessa. Tämä oli jo vakavaa – ja johtikin viralliseen valitukseen, jonka eräät vahinkoja kärsineet jättivät Arensburgissa istuvalle konsistorille, elimelle, joka käytti evankelis-luterilaisen kirkon hallinto- ja tuomiovaltaa Saarenmaan piirikunnassa.

Outoja ääniä hautajaisissa ja sekasortoa holvissa

Suunnilleen samoihin aikoihin kuoli eräs Buxhoevedenin perheen jäsen. Hänen hautajaisissaan, juuri kun kappelissa toimitettiin siunausta, sen alta tuntui kuuluvan voihkinaa ja muita outoja ääniä, mikä herätti suurta kauhua eräissä apulaisissa, erityisesti palkollisissa. Myös ruumis- ja suruvaunujen hevoset vaikuttivat selvästi kärsivän, mutta eivät niin rajusti kuin aiemmissa tapauksissa.

Hautajaisten jälkeen kolme tai neljä muita rohkeampaa läsnäolijaa laskeutui alas holviin. Siellä he eivät kuulleet mitään, mutta sen sijaan näkivät yllätyksekseen, että suuri osa tiettyyn järjestykseen vieretysten asetetuista arkuista oli vedetty paikoiltaan ja makasi nyt sekaisessa röykkiössä. He etsivät turhaan syytä, joka voisi tämän selittää. Ovien kiinnitykset oli pidetty aina hyvässä kunnossa eikä lukoissakaan näkynyt merkkejä peukaloinnista. Arkut palautettiin oikeaan järjestykseen.

Tapahtunut herätti paljon keskustelua ja luonnollisesti suuntasi lisähuomiota kappelin väitettyyn rauhattomuuteen. Lapset saivat vartioida hevosia, jos ne jätettiin sen läheisyyteen, mutta yleensä he pelkäsivät liikaa jäädäkseen. Eräät lapset väittivät nähneensä kappelin ympärillä jotain tummia, leijuvia kuvajaisia, mutta nämä jutut jätettiin – ehkä oikeutetusti – heidän säikkyytensä tiliin. Vanhemmat alkoivat joka tapauksessa vähitellen vältellä lastensa tuomista hautausmaalle.

Kansan kiihtymys kasvoi. Konsistoriin saapui uusia valituksia, joissa vaadittiin tutkimusta. Kappelin omistajaperhe oli aluksi jyrkästi vastaan, sillä heistä kyseessä oli kepponen tai heidän vihamiestensä järjestämä häväistysjuttu. He epäilivät, että holviin oli tunkeuduttu alapuolelta ja tutkivat itse sen permannon, mutta eivät löytäneet siitä todisteita. Kun sitten konsistorin puheenjohtaja, aiemmin mainittu paroni von Güldenstubbe, saapui yksityisluontoisesti tutkimaan holvia seuranaan kaksi omistajaperheen jäsentä, he löysivät arkut jälleen samassa sekasorrossa. Ne tuli järjestää jälleen paikalleen, jonka jälkeen perhe oli valmis asiasta tehtävään viralliseen tutkimukseen.

Arvovaltainen tutkimuslautakunta tutkii holvin ja arkut

Tutkimuksesta vastasivat konsistorin puolelta puheenjohtajana paroni Alexander von Güldenstubbe ja varapuheenjohtajana superintendentti (konsistorin hengellinen johtaja), pastori Gottlob Alexander von Schmidt sekä kaksi muuta konsistorin jäsentä ja Luce-niminen lääkäri; sekä kaupungin raadin puolelta pormestari Konstantin Schmid, syndikus (kaupunginlakimies) ja sihteeri.

Lautakunta lähti tutkimaan holvia, jossa taas tuli vastaan sama näkymä. Kaikki arkut oli siirretty pois paikoiltaan – kolmea lukuun ottamatta. Näistä yhdessä olivat perheen viisi vuotta aiemmin kuolleen isoäidin jäänteet, kahdessa muussa lepäsivät nuoret lapset. Isoäitiä oli eläessään kunnioitettu lähes pyhimyksenä suuren hurskautensa, laupeudentyönsä ja hyväntekeväisyytensä ansiosta.

Saarenmaalaisia hevosia,, Maailma, helmikuu 1923

The Strand Magazinen lainahevoset kuvittivat Conan Doylen artikkelia helmikuun Maailma-lehdessä 1923, Kuvatekstikin oli käännetty.

Tutkinta lähti ensimmäisenä oletuksena ryöstömurrosta. Viereisen kappelin holviin oli tunkeuduttu jokin aikaa sitten väkivaltaisesti, jolloin arkuista oli leikattu irti ja varastettu niitä koristavia samettikankaita ja kulta­hapsuja. Perusteellisesti suoritettu tutkimus ei kuitenkaan antanut vähintäkään tukea tälle otaksumalle. Kaikki arkkujen koristeet osoittautuivat koskemattomiksi.

Lautakunta avasi jopa useita arkkua nähdäkseen, onko niistä viety sormuksia tai muita arvokkaita koruja, joita on tapana haudata ruumiiden mukana. Mitään merkkejä tästä ei kuitenkaan voitu löytää. Yksi tai kaksi ruumista oli maantunut jo lähes tomuksi, mutta kuolinpukujen koristeet ja lisukkeet olivat yhä arkun pohjalla.

Seuraavaksi lautakunta otti tutkintaan Buxhoevedenien epäilyksen siitä, olisiko joku perheen vihamies, kenties varakas, halunnut järjestää heille harmia ja häväistystä kappelin perustusten alle kaivetulla ja holviin avautuvalla tunnelilla, jonka suuaukko oli etäämmällä ja kätketty huomaamattomiin. Tätä pidettiin hyvinkin varteenotettavana selityksenä arkkujen epäjärjestykselle ja holvista kuulluille äänille.

Saadakseen tästä lopullisen selvyyden lautakunta hankki rakennusmiehiä, jotka purkivat holvin permannon ja tutkivat kappelin perustukset hyvin huolellisesti. mutta sekin jäi tuloksetta. Tämä perusteellinen tutkimus ei paljastanut holvista mitään salaista sisäänkäyntiä.

Lautakunta järkyttyy ja vakuuttuu tosiasiasta

Muuta ei ollut tehtävissä kuin palauttaa kaikki entiselleen, kirjata tarkalleen muistiin jokaisen arkun sijainti ja ryhtyä erityistoimiin tulevien tunkeutumisten paljastamiseksi. Ja tämä tehtiinkin todella huolellisesti. Hienoa puutuhkaa levitettiin kaikkialle holvin puupermannolle, kappelista alas vieville porrasaskelmille ja myös itse kappelin lattialle. Kumpikin ovi, ulko- ja sisäovi, lukittiin huolellisesti ja sen jälkeen sinetöitiin kahdesti, ensin konsistorin virallisella leimalla ja sen jälkeen kaupungin vaakunaleimalla. Lopuksi kaupungin varusväestä valittiin vartiomiehet, jotka vaihtuivat lyhyin väliajoin ja valvoivat rakennusta kolme päivää ja yötä sekä estivät ketään lähestymästä.

Tämän jälkeen lautakunta palasi tarkistamaan tulosta. Kumpikin ovi oli lujasti lukossa ja niiden sinetit koskemattomia. He astuvat sisään. Tuhkapinta näytti yhä tasaiselta ja rikkomattomalta. Kappelissa ja holviin vievien portaiden askelmilla ei ollut ihmisen eikä eläimenkään jälkiä. He laskeutuivat edelleen holviin. Sydämet sykkien he tuijottivat avautuvaa näkymää. Arkut – paitsi samat kolme kuin aiemmin – eivät olleet vain pois paikoiltaan, vaan viskeltynä hujan hajan ympäriinsä, paitsi monet raskaammat, jotka olivat pystyssä pääpuoli alaspäin. Eikä tässäkään ollut kaikki. Erään arkun kansi oli osittain särkynyt ja siitä työntyi esiin kuivettunut käsi, jonka kyynärvarsi osoitti kohti holvin kattoa.

Selviydyttyään ensijärkytyksestä, jonka uskomaton näky oli tuottanut, lautakunta ryhtyi heti yksityis­kohtaisesti kirjaamaan holvin asiantilaa sellaisena kuin he sen löysivät. Jalanjälkiä ei löydetty sen paremmin holvista, porrasaskelmilta kuin kappelista. Samoin ei löydetty vähäisintäkään merkkiä rikollisesta väkivallasta. Arkkujen tutkinta osoitti, ettei niiden koristeita tai vainajien koruja ollut tälläkään kertaa anastettu. Kaikki oli saatettu epäjärjestykseen, mutta mitään ei ollut viety.

Sitä arkkua, josta käsi oli työntynyt ulos, he tutkivat jonkin verran hämmentyneinä – ja tunsivat vilunväreitä huomatessaan, että siinä olivat Buxhoevedenin perheestä sen jäänteet, joka oli tehnyt itsemurhan. Vaikutusvallallaan perhe onnistui tapahtuman aikaan vaientamaan keskustelun ja hautaamaan vainajan tavallisin seremonioin, mutta totuus tuli ilmi ja joka puolella saarta hyvin tiedetyksi, että hänet löydettiin kurkku viillettynä verinen partaveitsi yhä oikeassa kädessään – samassa kädessä, joka työntyi nyt arkusta ihmisten nähtäville – kuin aavemainen muistutus äkkipikaisesta teosta, joka saattoi onnettoman miehen kutsumatta toiseen maailmaan.

Raportti allekirjoitetaan ja saatetaan julkiseksi

Virallinen raportti kuvasi holvin ja kappelin asiantilan siinä vaiheessa, kun lautakunta sinetöi ovet, vahvisti, että jälkeenpäin sinetit todettiin ehjiksi ja levitetty tuhka koskemattomaksi sekä kuvasi seikkaperäisesti asiantilan lautakunnan palattua kappeliin kolmen päivän kuluttua. Raportin laati puheenjohtajana paroni von Güldenstubbe ja todistajina sen allekirjoittivat hänen ohellaan super­intendentti, pormestari, lääkäri ja muut lautakunnan jäsenet. Tämä asiakirja saatettiin konsistorin muiden päätösten tapaan julkiseksi ja se on siten löydettävissä sen arkistoista sekä – esittämällä asianmukaisen anomuksen sihteerille – kenen tahansa matkustavaisen tutkittavissa.

Robert Dale Owen (1801-1877)

Robert Dale Owen (1801-1877), öljyvärimaalaus, Matthew Wilson 1865, Indiana State Museum

En ole koskaan vierailut Saarenmaan saarella eikä minulla ole ollut henkilökohtaista tilaisuutta tutkia tätä asiakirjaa. Edelliset tosiasiat kertoi minulle yksityiskohtaisesti paronin tytär, Mademoiselle de Guldenstubbé, joka asui tapahtumien aikaan isänsä talossa ja seurasi niiden etenemistä hetki hetkeltä. Hän kertoi tarinan Pariisissa, 8. toukokuuta vuonna 1859. Samassa yhteydessä sen vahvisti myös hänen veljensä, nykyinen paroni.

Tämän lady kertoi kappelin tapauksen herättäneen niin suurta huomiota ja mielenkiintoa koko saarella, että tuskin sen viidenkymmenen tuhannen asukkaan joukossa oli edes yhtä muonamiestä, joka ei olisi siitä kuullut. Erityisesti hän mainitsi tapahtumien vaikuttaneen lääkäri Luceen, näiden ihmeiden silminnäkijään, ja muuttaneen hänen vakaumuksensa perusteellisesti. Hän oli kyvykäs mies ja ammatissaan arvostettu; tunsi kasvitiedettä, mineralogiaa ja geologiaa, joiden aiheista hän oli kirjoittanut useita maineikkaita teoksia. Hän oli omaksunut ne materialistiset opinkappaleet, jotka hänen yliopistovuosinaan levisivät Manner-Euroopan tiedemiesten joukossa, ja ne pitivät aina siihen hetkeen Buxhoevedenin holvissa, jolloin hän vakuuttui, että oli ylimaallisia voimia yhtä lailla kuin maallisiakin ja ettei maallinen olekaan olemassaolomme lopputila.

Vielä on jäänyt kertomatta, että kappelin rauhattomuus jatkui useita kuukausia, kunnes harmistaan eroon haluava perhe kokeili, olisiko arkkujen hautaamisella vaikutusta. Ne laskettiin huomattavan syvään hautaan ja peitettiin maalla. Keino osoittautui onnistuneeksi. Siitä pitäen kappelista ei enää kuultu ääniä, hevoset voitiin taas huoletta kiinnittää sen eteen ja pelkojen hälvetessä asukkaatkin lapsineen palasivat taas retkilleen. Tapahtumista on jäänyt vain muisto – kuihtuakseen nykyisen sukupolven kuollessa ja ehkä ollakseen seuraavalle vain jokin joutava, uskomaton tarina.


Tarua vai totta? Jatka lukemista tästä…

Spritualistien salonkitapaaminen Pariisissa toukokuussa 185312.5.2020

Siihen aikaan kun Saarenmaan meedio­paronittaren haamut ja kaksois­olennot Pariisia värisyttivät…

Keisari Napoleon III:n ja Pariisin seura­piirien suosikki­meedion mysteerit levisivät kautta maailman, mutta unohtivat tekijänsä ja hänen kotimaansa…


Saarenmaasta, kertomuksen ristiriidoista ja niiden ratkaisuista

Vuonna 1844 Saarenmaa (Oesel, Ösel) oli Liivinmaan kuvernementiin kuuluva piirikunta (Provinz), jossa saksalaiset aatelissuvut olivat Venäjän valtaan alistuessaan säilyttäneet hallintovallan, oman ritarikunnan ja luterilaisuutta ylläpitävän konsistorin. Kirkollisesti Saarenmaata voi luonnehtia hiippakunnaksi ilman piispaa, sillä konsistori käytti piispankin valtaa kollektiivisesti.

Owen toteaa alaviitteessä Saarenmaan olevan uskonnoltaan protestanttinen, vaikkakin viime vuosina oli tehty käännytystyötä ”Kreikan kirkkoon”, siis Venäjän valtionkirkkoon. Liivinmaalla siirtyminen ortodoksiseen ”keisarin uskoon” paisui jopa kansanliikkeeksi, mutta sillä ei ollut vaikutusta näihin tapahtumiin eikä kalenteriin. Uskosta riippumatta kirkkovuotta elettiin juliaanisen vanhan luvun mukaan, joka oli 1800-luvulla kaksitoista päivää jäljessä gregoriaanisesta kalenterista.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle ”toisena helluntaipäivänä, maanantaina, 22. kesäkuuta (uutta lukua) vuonna 1844”, mikä yhdistelmä oli mahdoton tuona vuonna ja lähivuosikymmeninäkin. Koska lisäksi kesäkuun 22. päivä oli gregoriaanisen kalenterin lauantai ja juliaanisen torstai, suomennoksessa on päädytty helluntaimaanantaihin, 27. toukokuuta. Ristiriita jatkuu yhdentoista hevosen tapauksessa, joka tapahtui ”seuraavassa kuussa (heinäkuussa)”. Ratkaisuna sulkulisäys on kääntämättä.

Ei mikään vapaaherra, vaan virontaitoinen maakuntajohtaja

Doyle esitteli ”paroni” Güldenstubben piirikuntansa päämiehenä (”chief man”), jonka Maailma-lehti käänsi maaherraksi. Doyle oli lähellä totuutta, vaikka hänenkin mukaaansa kyse oli nimenomaan Venäjän hallituksen edustajasta. Güldenstubbe oli yksi ritarikunnan neljästä maaneuvoksesta, jotka muodostivat Saarenmaan maallisen maakuntahallituksen, mutta samalla hän johti myös alueen kirkkohallintoa ollen yhtä aikaa konsistorin presidentti ja varainhoitaja. Aikoinaan Suomessa puhuttiin kirkkoväärtistä, nykyajan liikekielellä hän olisi konsistorin pääjohtaja, CEO.

Mahdollisesti Julie von Güldenstubbe ei maininnut Owenille isänsä koulutustaustasta, vaikka se sopi kokonaisuuteen. Hän oli opiskellut oikeustieteitä Tarton yliopistossa, jonne hän oli lähtenyt sukunsa ensimmäisenä ja ehkä – isänsä nuorimpana poikana – hakeutumaan virkauralle. Tarpeen tuli myös viron taito, jonka laatua osoittavat Güldenstubben virontamat uskonnolliset kirjoitukset.

Muhun pastori ja koko Saarenmaan superintendentti

Owen mainitsee, että tutkimuslautakuntaan kuului provinssin piispa (”the bishop of the province”), jonka Morrison tulkitsi Liivinmaan piispaksi. Sellaista täällä ei ollut sen paremmin kuin Vironmaalla. Pappis­vihkimystä vaativat piispalliset tehtävät hoiti  Saarenmaan superintendentti, joka oli myös konsistorin varapuheenjohtaja. Se oli oheistoimi, johon nimitetty jäi oman seurakuntansa kirkko­herran virkaan, kuten myös toisena teologina konsistoriin kuulunut hengellinen asessori.

Tapahtumien aikaan superintendenttinä palveli Muhun pastori Gottlob Alexander von Schmidt ja hengellisenä asessorina Kuressaaren ylipastori Konrad Hesse, jota Owen ei tosin erikseen tarkenna lautakunnan jäseneksi. Raadin edustajina hän luettelee ”pormestarin, nimeltään Schmidt, yhden syndikuksista ja sihteerin”. Viime mainittu ei merkinnyt kanslistia tai vastaavaa, vaan koulutettua virkamiestä. Tosiasiassa pormestari oli Konstantin Schmid, eikä pikkukaupunkiin palkattu useita yliopistomiehiä. Lakimies (syndikus) hoiti myös kaupunginvoudin ja -sihteerin tehtävät.

Kokemusasiantuntija kääntyi haudassaan?

Tarina korostaa materialistisen lääkärin Lucen kääntymystä. Owenin kuvaus viittaa yksiselitteisesti pappeudesta luopuneeseen ja lääkäriksi ryhtyneeseen Johann Ludwig von Luceen, joka oli syntynyt Saksassa ja kouluttautunut sikäläisissä yliopistoissa. Tutkimuksen alkaessa hän kuitenkin lepäsi jo kolmatta vuotta samalla Kudjapen hautausmaalla kuin Buxhoevedenit. Nimi ei voi viitata Lucen poikiin, jotka tekivät uransa Saarenmaan ulkopuolella. Tähän ristiriitaan ei ole puututtu.

Buxhoeveden-suvun nimimuodoista on pitäydytty Baltian aatelismatrikkelin kirjoitustavassa. Muita ovat esimerkiksi Buxhövden, Buxhöweden, Buxhoevden – ja Owenin käyttämä Buxhoewden. Samoin ”paroni” Güldenstubbelle on palautettu saksalaisperäinen sukunimi ja von-aatelispartikkeli. Owen, Morrison ja Doyle käyttivät muunnosta ”de Guldenstubbé”, jolla hänen paronina ja paronittarena esiintyneet jälkeläisensä tunnettiin Pariisissa. Suku oli tosiasiassa arvonimetöntä aatelia.


Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo