Tuonenkurki – lainasana, joka palautettiin

Haikaranpesä Sauen kunnan Jõgisoon kylässä 20.8.2013

”Tällä puulla oli korkea runko, joka oli latvasta sahattu poikki ja siihen oli tuonenkurki rakentanut pesänsä; se seisoi siinä ylhäällä ja naputteli nokallaan. Pienoinen poika tuli ulos ja asettui tytön viereen; he olivat veli ja sisar. – ’Mitä sinä katselet?’ kysyi hän. – ’Minä katselen tuonenkurkea’, vastasi tyttö.”

Näin alkoi lasten keskustelu viipurilaisen runoilijan ja kääntäjän Aleksanteri Rahkosen keväällä 1869 suomentamassa Hans Christian Andersenin tarinassa. Sisarukset ovat siten tanskalaisia, mutta mikä onkaan tuo heille tuttu nokankoputtaja, tuonenkurki – ja mitä tyttönen odottaa näkevänsä:

”Naapurivaimo on sanonut, että se tänä iltana tuopi meille pienoisen veljen tahi sisaren; nyt minä tahdon ottaa vaari [pitää silmällä], nähdäkseni kuin se tulee.” – ”Eihän tuonenkurki tuo mitään”, sanoi poika; ”näet sä, onhan naapurivaimo minullekin kertonut sitä, vaan hän nauroi, kun hän sanoi sitä, ja silloin kysyin minä häneltä, tohtiiko hän sanoa siihen Jumal’ auta – ; tätä hän ei tohtinut ja nyt tiedän varmasti, että mitä tuonenkurkeen tulee, niin meiltä lapsia vaan luuletellaan.”

Onnittelukortteja Herttoniemen Prismassa 19.3.2020

Vauvaonnitteluja itähelsinkiläisessä marketissa maaliskuussa 2020. Vertaa kuviin oikeasta kattohaikarasta, jonka nokka on punainen, kuten koivetkin.

Legendaa lapsia tuovasta haikarasta on kerrottu Euroopassa jo keskiajalla, mutta sen myöhempi, nykyinenkin elinvoima juontaa näistä Andersenin saduista ja kertomuksista. Selvästihän lapset puhuvat kattohaikarasta, vaikka Rahkosen siitä käyttämä nimi tuntuu oudolta – ja syntymästä puhuttaessa ristiriitaiselta.

Tarina sisältyy Andersenin alkuaan vuonna 1840 kirjoittamaan ”Kuvattomaan kuvakirjaan”, jonka Uusi Suometar julkaisi sarja­kertomuksena huhti-kesäkuussa 1869. Samalla kertaa uudis­sana tuonenkurki lennähti ensi kerran yli Suomenlahden – ainakin laajemmalle lukijakunnalle painettuna. Lintu oli suomalaisille varsin tuntematon ja siten nimeltään vakiintumaton.

Neljä vuotta aiemmin Uusi Suometar oli julkaissut Andersenin  ”Lentävän matka-arkun”, jossa lasten­tuojana oli vielä haikara. Aikaisempia nimityksiä ovat myös storkki ja nälkäkurki, mutta tulkinnan­varaisissa teksteissä ne voivat viitata myös toisiin haikara- ja kurkilajeihin – jopa strutsiin.

Tuonenkurjen lento Liivinmaan peltomailta Suomen lainsäädäntöön

Tuonenkurki on suora käännöslaina viron kielen sanasta toonekurg. Rahkonen ei tiettävästi käynyt koskaan Virossa, toisin kuin hänen osakuntatoverinsa, hyvä ystävänsä ja tukijansa Julius Krohn. Miesten runoilijayhteistyön tunnetuin hedelmä on Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäinen kokonaissuomennos, johon sisältyneet säkeet elävät yhä Suomen kansallislaulussa.

Krohn kiinnostui moninaisesti Virosta kesällä 1867, jolloin hän kiersi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa Etelä-Virossa ja Pohjois-Latviassa. Tuolloin alue tunnettiin Liivinmaana, joka oli myös kattohaikaran pohjoisinta pesimäaluetta, tosin sellaisena tuoretta. Vielä 1800-luvun alussa pohjoisraja oli nykyisen Latvian Daugava- eli Väinäjoki. Nyky-Viron alueelle laji saapui itse asiassa myöhään: ensimmäinen pari pesi tiettävästi Vastseliinan linnanmuurilla vuonna 1841 – Andersenin tarinan aikaan.

Tuonenkurjen isyys paljastuu Magnus von Wrightin lintukirjasta Finlands foglar, jonka eläintieteilijä Johan Axel Palmén julkaisi laajennettuna vuonna 1873. Kattohaikaran hän sisällytti ruotsiksi nimellä Hvit stork sekä suomeksi nimillä Valkea haikara ja Tuonen kurki. Jälkimmäistä selitti alaviite: ”Tämä viron sanasta toone-kurg johdettu suomalainen nimitys tohtori J. Krohnin ehdottamana.”

Kattohaikarat Sauen kunnan Jõgisoon kylässä 20.8.2013

Tällaisia olivat punanokkaiset, oikeat kattohaikarat, viroksi valge-toonekurg, Sauen Jõgisoossa 20. elokuuta 2013

Tuonenkurki yleistyi lehdistössä, vahvistui ja itsenäisyytemme alkuvuosina jopa virallistui, kunnes siitä kohta luovuttiin. Se pääsi myös kartalle Helsingissä, jossa korttelit olivat osa kaupungin­hallintoa. Alkuaan nimet olivat ruotsiksi ja Bulevardilla lainattu linnuilta, myös Storken, jonka suomennos vaihtui Tuonenkurjeksi. Tosin Haikara teki paluun jo 1870-luvulla, kun se annettiin uuden synnytys­laitoksen korttelille. Ruotsiksi siitä tuli kuitenkin Hägern eli harmaahaikara. Erikoisuutena todettakoon, että kummassakin Haikarassa on pesinyt Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö.

Lainsäädäntöön tuonenkurki pääsi vuoden 1923 luonnonsuojelulaissa, jossa se rauhoitettiin tällä nimellä. Vain kahta vuotta myöhemmin Vanamo-seura ja Suomen Lintutieteellinen Yhdistys päättivät siirtyä nimeen kattohaikara, jota pidettiin alkuperäisempänä. Tuonenkurki oli päähakusana vielä vuoden 1928 Pienessä Tietosanakirjassa, kuten oli ollut myös vuoden 1917 Tietosanakirjassa.

Miten Viron lastentuoja on saanut Tuonelan sanansaattajan nimen?

Tarinoiden katolla pesivä haikara, Kansan Ystävä 1877

”Haikaran elämää”, Kansan Ystävä 1877. Satujen totuudesta riippumatta katoilla pesiminen ei ole Virossa yleistä. Vuonna 1939 valtaosa linnuista rakensi pesänsä niille tehdyille alustoille. Nykypareista yli 80 prosenttia pesii sähköpylväillä.

Viron yleiskielessä toonekurg tarkoittaa kattohaikaraa, mutta sen virallinen lajinimi on valge-toonekurg (’valkea tuonenkurki’).

Vanhat nimet, kuten ruotsista ja saksasta juontuvat tork, törk, tort ja tor’ss, osoittavat lajin myöhäistä leviämistä virolaisten elämän­piiriin. Vierasmaalaisena tulokkaana sitä on kutsuttu niin saksan­kurjeksi (saksamaa kurg) kuin saksanpääskyksi (saksamaa pääsuke). Paikoittain Etelä-Virossa käytettiin harmaa­haikaran nimeä haigur tai nimiyhdistelmää haigrukurg (’haikarakurki’). Eroa harmaaseen, Virossa suokurjeksi (sookurg) kutsuttuun tavalliseen kurkeen on tehty puhumalla valkeasta kurjesta (valge kurg). Ulkonäköä ovat kuvanneet pikknokk (pitkänokka), pikk-koib (pitkäkoipi) ja kõlpreis (pitkäreisi, tylymmin pihtikinttu). Linnun ruoanetsintään on taas viitattu leikkisästi nimellä soopuhastaja (suonpuhdistaja).

Tuonela (Toonela) merkitsee myös virolaisessa perinteessä kuolleiden valtakuntaa. Toonekurg sen sijaan ei alkuaan tarkoittanut kattohaikaraa, vaan lähisukulaista mustahaikaraa (must-toonekurg, ’musta tuonenkurki’). Sekin oli harvalukuinen, soisten metsien lintu, lisäksi asutuksia välttelevä, mutta vielä 1800-luvulla virolainen kohtasi sen useammin kuin valkoisen tulokassisaren, jonka alkuperäisyydestä nykyiset 4500–5000 pesivää paria antavat harhaanjohtavan kuvan.

Kattohaikarakannan olennainen kasvu alkoi Virossa vasta 1960-luvulla. Ensimmäinen pesien laskenta toteutettiin kesällä 1939, jolloin maassa oli 320 pesivää paria. Vuonna 1958 määrä oli noussut vasta 358 pesään. Toisaalta tänä aikana kanta väheni olennaisesti Länsi-Euroopan perinteisillä alueilla ja esimerkiksi Ruotsissa viimeinen haikarapari pesi vuonna 1954. Tuhat pesää Virossa saavutettiin vuonna 1974, josta määrä nousi vuoteen 1995 mennessä jo 2600–3200 asuttuun pesään.

Haikarat ovat ennuslintuja. Vanhoissa uskomuksissa valkea haikara edustaa onnea ja vaurautta, musta haikara taas sotaa, sairauksia ja nälänhätää. Harvoin nähdyn metsälinnun laskeutuminen katolle tai ilmaantuminen pihaan on ennustanut kuolemaa, eläintauteja tai muita vitsauksia. Kattohaikaraa sitä vastoin on houkuteltu onnentuojaksi ja pahan vastavoimaksi. Vuonna 1939 valtaosa sen pesistä olikin puihin tehdyillä alustoilla, kuten kärrynpyörillä. Mustahaikara pesi Suomessa 1700-luvulla, jolloin se tunnettiin nälkäkurkena, jonka parveilu ennusti sateiden tuomaa katoa. Ruotsissa sitä on kutsuttu nimellä odensvala (’Odinin pääsky’), joka kuvasi sen tehtävää kuoleman sanansaattajana.

Lastentuojan virkaa kattohaikara on tulokaslintuna hoitanut virolaisperheissä suhteellisen lyhyen aikaa ja sitäkin saksalaisten esikuvien pohjalta. Lisämaustetta ovat antaneet lajin kanssa samaan aikaan levinneet Andersenin tarinat, vaikka tämä niistä legendan kyseenalaistaakin…


”Mutta mistä se pieni lapsi on tuleva?” tutkiskeli tyttö. ”Se tulee Herran kanssa”, sanoi poika; ”se on Jumalan hameen alla, vaan kukaan ihminen ei voi nähdä kun hän tuo sen!” – Samassa tuulahti selja­puun oksilla, lapset panivat kätensä ristiin ja katsoivat toinen toiseensa: ”se oli varmaankin Jumala, joka tuli pienoisen kanssa”. – Ja he pitivät toisiansa kädestä kiinni; huoneen ovi aukeni ja ulos tuli naapurivaimo. ”Tulkaa nyt sisään”, sanoi hän, ”katsomaan, mitä tuonenkurki on tuonut; hän toi pienen veljen!” – Ja lapset nyökäyttivät päätään, sillä tiesiväthän he jo, että veli oli tullut.


24.9.2014

Eino Leino 1921: Äidinkielen oppitunneista yksi omistettakoon veljeskansan kielelle

Olisiko Suomen ja Viron kouluissa hyvä oppia hiukan toistemme äidinkieltä? Ensimmäisenä ajatusta lienee ehdottanut Eino Leino toukokuussa 1921…


Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo