Tuonenkurki – lainasana, joka palautettiin

Haikaranpesä Sauen kunnan Jõgisoon kylässä 20.8.2013

”Tällä puulla oli korkea runko, joka oli latvasta sahattu poikki ja siihen oli tuonenkurki rakentanut pesänsä; se seisoi siinä ylhäällä ja naputteli nokallaan. Pienoinen poika tuli ulos ja asettui tytön viereen; he olivat veli ja sisar. – ’Mitä sinä katselet?’ kysyi hän. – ’Minä katselen tuonenkurkea’, vastasi tyttö.”

Näin alkoi lasten keskustelu viipurilaisen runoilijan ja kääntäjän Aleksanteri Rahkosen keväällä 1869 suomentamassa Hans Christian Andersenin tarinassa. Sisarukset ovat siten tanskalaisia, mutta mikä onkaan tuo heille tuttu nokankoputtaja, tuonenkurki – ja mitä tyttönen odottaa näkevänsä:

”Naapurivaimo on sanonut, että se tänä iltana tuopi meille pienoisen veljen tahi sisaren; nyt minä tahdon ottaa vaari [pitää silmällä], nähdäkseni kuin se tulee.” – ”Eihän tuonenkurki tuo mitään”, sanoi poika; ”näet sä, onhan naapurivaimo minullekin kertonut sitä, vaan hän nauroi, kun hän sanoi sitä, ja silloin kysyin minä häneltä, tohtiiko hän sanoa siihen Jumal’ auta – ; tätä hän ei tohtinut ja nyt tiedän varmasti, että mitä tuonenkurkeen tulee, niin meiltä lapsia vaan luuletellaan.”

Onnittelukortteja Herttoniemen Prismassa 19.3.2020

Vauvaonnitteluja itähelsinkiläisessä marketissa maaliskuussa 2020. Vertaa kuviin oikeasta kattohaikarasta, jonka nokka on punainen, kuten koivetkin.

Legendaa lapsia tuovasta haikarasta on kerrottu Euroopassa jo keskiajalla, mutta sen myöhempi, nykyinenkin elinvoima juontaa näistä Andersenin saduista ja kertomuksista. Selvästihän lapset puhuvat kattohaikarasta, vaikka Rahkosen siitä käyttämä nimi tuntuu oudolta – ja syntymästä puhuttaessa ristiriitaiselta.

Tarina sisältyy Andersenin alkuaan vuonna 1840 kirjoittamaan ”Kuvattomaan kuvakirjaan”, jonka Uusi Suometar julkaisi sarja­kertomuksena huhti-kesäkuussa 1869. Samalla kertaa uudis­sana tuonenkurki lennähti ensi kerran yli Suomenlahden – ainakin laajemmalle lukijakunnalle painettuna. Lintu oli suomalaisille varsin tuntematon ja siten nimeltään vakiintumaton.

Neljä vuotta aiemmin Uusi Suometar oli julkaissut Andersenin  ”Lentävän matka-arkun”, jossa lasten­tuojana oli vielä haikara. Aikaisempia nimityksiä ovat myös storkki ja nälkäkurki, mutta tulkinnan­varaisissa teksteissä ne voivat viitata myös toisiin haikara- ja kurkilajeihin – jopa strutsiin.

Tuonenkurjen lento Liivinmaan peltomailta Suomen lainsäädäntöön

Tuonenkurki on suora käännöslaina viron kielen sanasta toonekurg. Rahkonen ei tiettävästi käynyt koskaan Virossa, toisin kuin hänen osakuntatoverinsa, hyvä ystävänsä ja tukijansa Julius Krohn. Miesten runoilijayhteistyön tunnetuin hedelmä on Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäinen kokonaissuomennos, johon sisältyneet säkeet elävät yhä Suomen kansallislaulussa.

Krohn kiinnostui moninaisesti Virosta kesällä 1867, jolloin hän kiersi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa Etelä-Virossa ja Pohjois-Latviassa. Tuolloin alue tunnettiin Liivinmaana, joka oli myös kattohaikaran pohjoisinta pesimäaluetta, tosin sellaisena tuoretta. Vielä 1800-luvun alussa pohjoisraja oli nykyisen Latvian Daugava- eli Väinäjoki. Nyky-Viron alueelle laji saapui itse asiassa myöhään: ensimmäinen pari pesi tiettävästi Vastseliinan linnanmuurilla vuonna 1841 – Andersenin tarinan aikaan.

Tuonenkurjen isyys paljastuu Magnus von Wrightin lintukirjasta Finlands foglar, jonka eläintieteilijä Johan Axel Palmén julkaisi laajennettuna vuonna 1873. Kattohaikaran hän sisällytti ruotsiksi nimellä Hvit stork sekä suomeksi nimillä Valkea haikara ja Tuonen kurki. Jälkimmäistä selitti alaviite: ”Tämä viron sanasta toone-kurg johdettu suomalainen nimitys tohtori J. Krohnin ehdottamana.”

Kattohaikarat Sauen kunnan Jõgisoon kylässä 20.8.2013

Tällaisia olivat punanokkaiset, oikeat kattohaikarat, viroksi valge-toonekurg, Sauen Jõgisoossa 20. elokuuta 2013

Tuonenkurki yleistyi lehdistössä, vahvistui ja itsenäisyytemme alkuvuosina jopa virallistui, kunnes siitä kohta luovuttiin. Se pääsi myös kartalle Helsingissä, jossa korttelit olivat osa kaupungin­hallintoa. Alkuaan nimet olivat ruotsiksi ja Bulevardilla lainattu linnuilta, myös Storken, jonka suomennos vaihtui Tuonenkurjeksi. Tosin Haikara teki paluun jo 1870-luvulla, kun se annettiin uuden synnytys­laitoksen korttelille. Ruotsiksi siitä tuli kuitenkin Hägern eli harmaahaikara. Erikoisuutena todettakoon, että kummassakin Haikarassa on pesinyt Neuvostoliiton Helsingin-lähetystö.

Lainsäädäntöön tuonenkurki pääsi vuoden 1923 luonnonsuojelulaissa, jossa se rauhoitettiin tällä nimellä. Vain kahta vuotta myöhemmin Vanamo-seura ja Suomen Lintutieteellinen Yhdistys päättivät siirtyä nimeen kattohaikara, jota pidettiin alkuperäisempänä. Tuonenkurki oli päähakusana vielä vuoden 1928 Pienessä Tietosanakirjassa, kuten oli ollut myös vuoden 1917 Tietosanakirjassa.

Miten Viron lastentuoja on saanut Tuonelan sanansaattajan nimen?

Tarinoiden katolla pesivä haikara, Kansan Ystävä 1877

”Haikaran elämää”, Kansan Ystävä 1877. Satujen totuudesta riippumatta katoilla pesiminen ei ole Virossa yleistä. Vuonna 1939 valtaosa linnuista rakensi pesänsä niille tehdyille alustoille. Nykypareista yli 80 prosenttia pesii sähköpylväillä.

Viron yleiskielessä toonekurg tarkoittaa kattohaikaraa, mutta sen virallinen lajinimi on valge-toonekurg (’valkea tuonenkurki’).

Vanhat nimet, kuten ruotsista ja saksasta juontuvat tork, törk, tort ja tor’ss, osoittavat lajin myöhäistä leviämistä virolaisten elämän­piiriin. Vierasmaalaisena tulokkaana sitä on kutsuttu niin saksan­kurjeksi (saksamaa kurg) kuin saksanpääskyksi (saksamaa pääsuke). Paikoittain Etelä-Virossa käytettiin harmaa­haikaran nimeä haigur tai nimiyhdistelmää haigrukurg (’haikarakurki’). Eroa harmaaseen, Virossa suokurjeksi (sookurg) kutsuttuun tavalliseen kurkeen on tehty puhumalla valkeasta kurjesta (valge kurg). Ulkonäköä ovat kuvanneet pikknokk (pitkänokka), pikk-koib (pitkäkoipi) ja kõlpreis (pitkäreisi, tylymmin pihtikinttu). Linnun ruoanetsintään on taas viitattu leikkisästi nimellä soopuhastaja (suonpuhdistaja).

Tuonela (Toonela) merkitsee myös virolaisessa perinteessä kuolleiden valtakuntaa. Toonekurg sen sijaan ei alkuaan tarkoittanut kattohaikaraa, vaan lähisukulaista mustahaikaraa (must-toonekurg, ’musta tuonenkurki’). Sekin oli harvalukuinen, soisten metsien lintu, lisäksi asutuksia välttelevä, mutta vielä 1800-luvulla virolainen kohtasi sen useammin kuin valkoisen tulokassisaren, jonka alkuperäisyydestä nykyiset 4500–5000 pesivää paria antavat harhaanjohtavan kuvan.

Kattohaikarakannan olennainen kasvu alkoi Virossa vasta 1960-luvulla. Ensimmäinen pesien laskenta toteutettiin kesällä 1939, jolloin maassa oli 320 pesivää paria. Vuonna 1958 määrä oli noussut vasta 358 pesään. Toisaalta tänä aikana kanta väheni olennaisesti Länsi-Euroopan perinteisillä alueilla ja esimerkiksi Ruotsissa viimeinen haikarapari pesi vuonna 1954. Tuhat pesää Virossa saavutettiin vuonna 1974, josta määrä nousi vuoteen 1995 mennessä jo 2600–3200 asuttuun pesään.

Haikarat ovat ennuslintuja. Vanhoissa uskomuksissa valkea haikara edustaa onnea ja vaurautta, musta haikara taas sotaa, sairauksia ja nälänhätää. Harvoin nähdyn metsälinnun laskeutuminen katolle tai ilmaantuminen pihaan on ennustanut kuolemaa, eläintauteja tai muita vitsauksia. Kattohaikaraa sitä vastoin on houkuteltu onnentuojaksi ja pahan vastavoimaksi. Vuonna 1939 valtaosa sen pesistä olikin puihin tehdyillä alustoilla, kuten kärrynpyörillä. Mustahaikara pesi Suomessa 1700-luvulla, jolloin se tunnettiin nälkäkurkena, jonka parveilu ennusti sateiden tuomaa katoa. Ruotsissa sitä on kutsuttu nimellä odensvala (’Odinin pääsky’), joka kuvasi sen tehtävää kuoleman sanansaattajana.

Lastentuojan virkaa kattohaikara on tulokaslintuna hoitanut virolaisperheissä suhteellisen lyhyen aikaa ja sitäkin saksalaisten esikuvien pohjalta. Lisämaustetta ovat antaneet lajin kanssa samaan aikaan levinneet Andersenin tarinat, vaikka saattoi hän legendan kyseenalaistaakin:

”Mutta mistä se pieni lapsi on tuleva?” tutkiskeli tyttö. ”Se tulee Herran kanssa”, sanoi poika; ”se on Jumalan hameen alla, vaan kukaan ihminen ei voi nähdä kun hän tuo sen!” – Samassa tuulahti selja­puun oksilla, lapset panivat kätensä ristiin ja katsoivat toinen toiseensa: ”se oli varmaankin Jumala, joka tuli pienoisen kanssa”. – Ja he pitivät toisiansa kädestä kiinni; huoneen ovi aukeni ja ulos tuli naapurivaimo. ”Tulkaa nyt sisään”, sanoi hän, ”katsomaan, mitä tuonenkurki on tuonut; hän toi pienen veljen!” – Ja lapset nyökäyttivät päätään, sillä tiesiväthän he jo, että veli oli tullut.


24.9.2014

Eino Leino 1921: Äidinkielen oppitunneista yksi omistettakoon veljeskansan kielelle

Olisiko Suomen ja Viron kouluissa hyvä oppia hiukan toistemme äidinkieltä? Ensimmäisenä ajatusta lienee ehdottanut Eino Leino toukokuussa 1921…


Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo

  1. Ephraim Carenius, Huittisten pitäjä – talous-luonnontieteellinen kuvaus ja akateeminen opinnäyte, Turun akatemia 1759.  ”Ardea nigra, suom. Haikara, Nälkäkurki. – Tämä musta kurki oleilee soilla ja pitäjän laakeilla niityillä, syö sammakoita ja vesihyönteisiä, joita se etsii vesi­lätäköistä ja rannoilta, on hyvin ihmisarka. Jos se näyttäytyy lähellä kylää, tämä tietää sadetta. Näitä kurkia näkee harvoin enempää kuin 1–3 vuodessa. Jos niitä näkee kerralla enemmän, on se kansan mielestä merkki liiallisen sateen aiheuttamasta kadosta, josta nimitys nälkäkurki.” Toimittanut ja suomentanut Simo Keski-Vakkuri, Huittisten kotiseutuyhdistys 2005
  2. Seka-Sanomia, ”Saksan maalla on kurjen muotosia ja kokosia lintuja, ruottin kielellä stork ja taitaa niillä olla suomalainen nimi, nälkäkurki.” Oulun Wiikko-Sanomia 20.3.1830
  3. H. C. Andersen, Gesammelte Märchen u. Historien, preis 2 Rbl 3 Kop., satukirjan mainos, L. Wiedemann in Leipzig, Estländische Gouvernements-Zeitung 26.11.1859
  4. Haikara, ruotsiksi Häger, ”Se on melkein Nälkäkurjen näköinen.” Varpunen 22/1860
  5. Haikara, Lasten ystävä 6/1863
  6. Muistelmia matkalta ulkomaalla (Berliinistä). ”Musta ja valkea storkki on meille tuntematoin lintu. Storkit ovat samoin suositut kuin pääskyiset meillä.” Oulun Wiikko-Sanomia 15.10.1864
  7. Hans Christian Andersen, Lentävä arkku (Den flyvende Kuffert, 1839), ”Poika kertoi haikarasta joka tuo vanhemmille nuo pikkuiset suloiset lapset.” Uusi Suometar 28.11.1865
  8. Hans Christian Andersen, Kuvakirja ilman kuvitta, Neljästoista ilta (Billedbog uden Billeder, Fjortende Aften, 1840), suomentaja Aleksanteri Rahkonen, Uusi Suometar 18.5.1869
  9. Magnus von Wright – Johan Axel Palmén, Finlands foglar, hufvudsakligen till deras drägter. Senare afdelningen, s. 284: ”Ciconia alba (Briss.). Hvit stork. Valkea haikara. Tuonen kurki *) – Denna finska benämning härledd af toone-kurg i estniskan föreslås af Doc. J. Krohn”, s. 286: Ciconia nigra (Linn.). Svart stork. Musta haikara”, Finska Vetenskaps-Societeten 1873
  10. Uudelle lastensynnytyshuoneelle talonasema, Suomalainen Wirallinen Lehti 11.2.1873
  11. Haikaran elämää, Kansan Ystävä 15.9.1877
  12. Uusi lapsenpäästölaitos avattiin täällä eilen, Uusi Suometar 12.8.1878
  13. Kuvia Korkeasaaren eläintarhasta, valkea tuonenkurki, Luonnon ystävä 9-10/1898
  14. Viisi valkeaa tuonenkurkea (Ciconia alba) Pirkkalassa, Luonnon ystävä 6/1908
  15. Kaupungille kuuluvan alueen jaotus, 72. kortteli: Tuonenkurki (ruots. Storken), 133. kortteli: Haikara (Hägern), Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri 1916
  16. Tuonenkurki (Ciconia), Tietosanakirja 9, Tietosanakirja-Oy 1917
  17. Luonnonsuojelulaki ja uudet rauhoitusajat, ”Seuraavat linnut ynnä niiden pesät ja munat olkoot aina rauhoitettuja: kurki, tuonenkurjet, haikarat…” Metsästys ja kalastus 6/1923
  18. Einari Merikallio, Ehdotus suomalaiseksi linnunnimistöksi, ”Kattohaikara pro valkea tuonen­kurki. – Ed. nimitys on käytännössä yleinen ja alkuperäisempi”, Luonnon ystävä 2/1924
  19. Emil Lindahl, Lapset kartanolla (Andersenin mukaan), Soihtu 4/1924
  20. Einari Merikallio ja K. E. Kivirikko, Suomen lintujen uusi nimistö, ”Kattohaikara (hylätty nimitys: valkea tuonenkurki), Ciconia ciconia”, Luonnon ystävä 3/1925
  21. Valikoima virolaisia eläinnimiä, toonekurg, valkea tuonenkurki, Luonnon ystävä 6/1926
  22. Erittäin harvinainen lintu eksynyt Lohjalle, Länsi-Uusimaa 20.8.1926
  23. Tuonenkurki (Ciconia), Pieni Tietosanakirja 9, Otava 1928
  24. Oskar Loorits, Mana ja Tooni, surnuteriigi jumalused eesti mütoloogias, Sakala 7.5.1932
  25. Valgete toonekurgede loendus, Päewaleht 15 .4.1939
  26. Eerik Kumari, Valgete toonekurgede koostisest Eestis, Postimees 19.3.1940
  27. Dumbo (1941), keltanokkainen (!) Mr. Stork toimessaan, DisneyFan 5.7.2019, YouTube
  28. Helsingin korttelinimet, linkki tilaajille, Helsingin Sanomat 3.12.1966
  29. Mart Mäger, Linnud rahva meeles ja keeles, Eesti Raamat 1969
  30. Helsingin kadunnimet, korttelit, Helsingin kaupunki 1970
  31. Esa Lehikoinen, Mustahaikara Ciconia nigra Suomessa 1700-luvulla, Lintumies 1/1975
  32. Toonekurgede arv kasvab Eestis, Eesti Päevaleht 19.5.1982
  33. Eesti Linnuatlas, koostanud Olav Renno, Valgus 1993
  34. Rein Maran, Toonela lind : Must-toonekurg, ”Must-toonekurg, salapärane Toonela lind, on elanud Eestimaal aegade algusest saadik. Enamik inimesi pole must-toonekurge aga kunagi näinud.” Eesti Telefilm / ETV ja TV1 Dokumenttiohjelmat / YLE 1997, ERR Arhiiv
  35. Mall Hiiemäe, Nelikümmend lindu eesti rahvausundis IV, Mäetagused 5/1997
  36. Urmas Sellis, Ürgsust kinnitav must-toonekurg on nüüd Eestiski haruldus, venäjänkielinen ’aist’ tarkoitti aikoinaan samaa kuin ’estonets’, Eesti Päevaleht (Stockholm) 19.8.1999
  37. Kaisa Häkkinen, Mikä linnulle nimeksi? Suomenkielinen kirjoitus artikkelikokoelmassa Vana kirjakeel ühendab, Eesti keele õppetooli toimetised 24, Tartu Ülikool 2003
  38. Kaisa Häkkinen, Nykysuomen etymologinen sanakirja, WSOY 2004
  39. Margus Ots, Aasta lind – valge-toonekurg, Eesti Loodus 4/2004
  40. Hannu Virtanen, Nälkäkurkia nykyisen ruokapitäjän alueella, Alueviesti 4.8.2005
  41. Margus Ots, Valge-toonekure loendus Eestis 2014. aastal, Eesti Ornitoloogiaühing
  42. Birgit Itse, Toonekured trügivad koduaeda, Järva Teataja 16.7.2015
  43. Seppo Zetterberg, Suomen sillan kulkijoita, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2015
  44. Olav Renno, Nokaplagistajad, Maa Elu 21.7.2016
  45. Egon Valdaru, Tänavune suvi oli valge-toonekurele ebasoodne, Sakala 20.9.2016
  46. Pekka Linnainen, Kierros Hietaniemessä Maamme-laulun kunniaksi, Estofennia 13.5.2017
  47. Pekka Linnainen, Viron lähetystötalon varastetut vuodet 1940–1994, Estofennia 2.12.2018
  48. Must toonekure noorlinnud kahe ja poole kuused, video, Looduskalender 31.7.2019
  49. Kõlpsäär, kõlpreis, Eesti fraseologismide elektrooniline alussõnastik FES, Eesti Kirjandusmuuseumi folkloristika osakond
  50. Kattohaikara – Ciconia ciconia, Suomen Lajitietokeskus, Laji.fi
  51. Kattohaikarat, Ciconiidae, Luontoportti