Viron vapaussodan ensimmäinen päivä Narvan suomalaisen kirkkoherran kuvaamana

Kadonnut Narvan vanhakaupunki. Vasemmalla raatihuone, josta oikeaan suomalais-ruotsalainen Mikaelinkirkko (etäällä), Kristuksen kirkastumisen katedraali ja Johanneksen (Jaanin) kirkko. Kuvaaja Carl Sarap, kokoelma Virumaa Muuseumid

Viron vapaussota alkoi 100 vuotta sitten. Ensimmäisen maailmansodan aselepo 11. marraskuuta 1918 oli päättänyt Saksan miehityksen, mutta samalla avannut Neuvosto-Venäjälle tilaisuuden tulla sen tilalle. Tähän se tarttui aikailematta ja hyökkäsi Narvan itäiseen esikaupunkiin jo 22. marraskuuta. Viron oma armeija oli vasta järjestäytymässä, mutta hyökkäys torjuttiin saksalaisten avulla.

Vapaussodan katsotaan alkaneen 28. marraskuuta, kun bolševikit hyökkäsivät uudelleen Narvaan ja valloittivat sen. Seuraavana päivänä kaupungissa jo perustettiin ”Viron työväen kommuuni”.

Muiden mukana pakeni Narvasta myös kirkkoherra Johan Kajander, joka oli palvellut suomalais-ruotsalaista seurakuntaa jo 15 vuotta. Hän lähetti lehdistölle seuraavan kuvauksen, ”hätähuudon”, jonka julkaisi ensimmäisenä Helsingin Sanomat 7. joulukuuta 1918, tänään 100 vuotta sitten.

Hätähuuto Virosta

Perjantaina, marraskuun 22. päivänä kello 6.30 aamulla alkoivat Narvan kaupungin ulkopuolelle keräytyneet bolševikit hyökkäyksensä kaupunkia vastaan. Siihen vastasi saksalaisten tykistötuli. Molemminpuolinen ampuminen kesti noin kello 3:een asti päivällä, jolloin vihollisen hyökkäys lopullisesti tuli torjutuksi.

Narvan suomalais-ruotsalaisen seurakunnan Mikaelinkirkko, viroksi Püha Mihkli kirik, joka rakennettiin 1805, raunioitui 1944 ja jyrättiin maan tasalle 1950-luvulla. Näkymä kartalta kadonneen Lese-kadun puolelta. Kuvaaja Carl Sarap, kokoelma Virumaa Muuseumid

Tämän jälkeen näytti tilanne paremmalta, koskapa vihollisjoukot suuressa määrin vetäytyivät pois kaupungin ympäristöstä. Asema muuttui kuitenkin vakavaksi, kun uusia vihollisvoimia alkoi saapua entisten sijalle.

Torstaina, marraskuun 28. päivänä kello 6 aamulla alkoi kaupungin pommitus uudestaan. Jo ensi laukauksista huomasi, että tykkituli oli paljon vahvempi kuin ensimmäisellä kerralla. Ivangorodin esikaupunki syttyi kohta palamaan. Kun kello 8:n aikaan aamulla menin kaupungille, huomasin, että vihollisen tykistö ampui hyvin tarkasti. Kuulat olivat sattuneet useaan taloon. Samalla matkalla sain tietää vihollisen sotasuunnitelman.

Yön kuluessa oli noin 500 miestä tullut Narvan koskien yläpuolelta Narovajoesta (Narvanjoesta) yli Vironmaan puolelle, josta he kello 6:n aikaan tekivät hyökkäyksen rautatieasemalle päin. Samalla alkoi yllämainittu tykkituli. Puolustusväki hyökkäsi koskien yläpuolelta tulevia bolševikkeja vastaan, joista kaatui ainakin 300 miestä, toisten tietojen mukaan kaikki.

Niin pian kuin puolustusväki oli sivuuttanut Kreenholmin tehtaan työväenkasarmit, alkoi sinne kerääntynyt roistokansa ampua kasarmien ikkunoista kuularuiskulla sotaväkeä selkään. Siitä huolimatta onnistui puolustusväen päästä aseman herraksi ja torjua hyökkäys.

Kaupungin pommitus ja ampuminen kiihtyi yhä enemmän. Saksalaiset patterit vastasivat harvaan. Paetessani sanoi vastaantuleva saksalainen tiedustelusotilas, että he voivat ampua vain silloin, kun näkevät bolševikkien ryhmittyvän johonkin paikkaan. Ampumatarvikkeita oli nimittäin vähän.

Tilanne alkoi jo puolenpäivän aikaan tuntua sietämättömältä. Viimeinen toivo kaupungin pelastamisesta katosi, kun sen puolustusta johtava saksalainen eversti ilmoitti, ettei puolustus voi kestää suurta ylivoimaa vastaan ja kehotti pakenemaan. Näin olin pakotettu jättämään kotini ja perheeni sekä yrittämään pakoa Tallinnaan. Rautatiekiskot olivat revityt irti, joten Narvasta ei ollut mahdollisuutta päästä junaan. Kuljettuani 7 virstaa (7,5 km) pääsin junaan, joka oli tullut hakemaan haavoittuneita, ja saavuin onnellisesti tänne.

Paetessani kertoi yllämainittu tiedustelusotilas, että Hungerburgin (Narva-Jõesuun) satamaan Narovajoen suulla oli saapunut kolme kuljetuslaivaa yhden panssari- ja kahden miinalaivan saattamina Ruotsin sotalipuin varustettuina. Väestö oli ihastuksella ottanut laivat vastaan siinä luulossa, että ruotsalaiset sotajoukot saapuivat avuksi, josta oli jo edeltäpäin paljon huhuja levitetty. Pian selveni, että saapuneet joukot olivatkin bolševikkeja, jotka meren puolelta olivat tulleet maan puolelta Narvaa vastaan hyökkäävien joukkojen avuksi.

(Virossa aikalaislehdet kirjoittivat laivojen hämänneen Ruotsin lipun sijasta ”vieraalla” tai Englannin lipulla, joka vaihdettiin punalippuun vasta sataman lähellä. Toisaalta keulatankoon saatettiin nostaa Venäjän keisarillinen rainelippu, joka muistuttaa erehdyttävästi Britannian Union Jackia.)

Tallinnassa saavutti minut tieto Narvan kukistumisesta perjantaina. Kuulemani mukaan oli sotamiehille annettu kolmen päivän ajaksi rajaton valta tehdä kaupungissa, mitä tahtoivat. Kolmen päivän jälkeen oli määrä panna voimaan bolševikkiläinen kuri ja järjestys, so. kontribuution (sotaveron) ja panttivankien ottaminen ym. Koko miesväki 18 ja 45 ikävuoden väliltä oli heti mobilisoitu. Sittemmin ovat bolševikit saamieni tietojen mukaan vielä edenneet Vironmaalle päin.

Lähimpänä syynä tähän Vironmaata ja sen kansaa kohdanneeseen onnettomuuteen on se, että Saksan sotaväki alkoi mennä täältä pois liian aikaisin. Monet syyttävät Viron väliaikaista hallitusta, että se ryhtyi toimintaan ennen aikaansa. Jos se ei olisi sitä tehnyt, niin olisivat muka sotajoukotkin pysyneet alallaan ja tehneet velvollisuutensa. Se on kuitenkin erehdys.

Aselevon ehtojen mukaisesti piti Saksan sotaväen jäädä paikoilleen siihen asti, että sen lähtö voisi tapahtua ilman vaaraa. Miehistö taas ei välitä siitä, vaan lähtee omin päin kotimaahansa. On tietysti helposti ymmärrettävä, että sotilaat kiiruhtavat kotiinsa oltuaan yli neljä vuotta sodassa, erittäinkin, kun heidän kotimaassaan ovat tärkeät tapahtumat käynnissä. Jos nyt heidän oma hallituksensa ei pysty pitämään heitä paikoillaan, niin ei mikään muukaan voima olisi jaksanut sitä tehdä. Sotamiehet olisivat joka tapauksessa lähteneet pois.

Välttämätöntä olisi ollut ajoissa pitää huolta maan rajojen suojelemisesta. Sitä taas Viron väliaikainen hallitus ei voinut mitenkään tehdä, sillä Saksan hallitus esti sen. Keväällä ehdittiin jo järjestää Viron sotaväki siksi hyvin, että se alkoi olla tehtävänsä tasalla. Mutta silloin se hajotettiin. Jos tämä sotaväki olisi saanut pysyä koossa isänmaansa turvana, niin tuskin Narvan kukistumista ja sitä seurannutta verisaunaa olisi ollut. Sillä tavalla hävitettiin maan järjestetty suojelusväki, eikä sitä vain taikasanalla voida kohta ilman muuta loihtia kokoon. Sotaväen uudelleen järjestäminen vaatii oman aikansa.

Tämä ”idänvaara” ei kohtaa ainoastaan porvarillisia, niin kuin moni lyhytnäköisyydessään väittää. Ei. Se koskee yhtä kipeästi köyhintäkin työmiestä. Venäjällä on nälänhätä. Ja se on nälänhätä, joka ajaa nälkiintyneet, alastomat bolševikkilaumat Viroon saadakseen sieltä vaikka vähäksi aikaa itselleen ravintoa ja vaatetta. Maan viljavarat ovat kuitenkin jo ennestään huvenneet vähiin, sillä Saksan sotaväen hallitus vei Virosta leipävarat omaan maahansa, mikäli vain jaksoi. Näin ollen merkitsee bolševikkien maahantulo muun kurjuuden lisäksi myös nälkäkuolemaan Viron asukkaille.

Hädissään ovat meidän veljeskansamme edustajat kääntyneet mm. Suomen hallituksen puoleen pyynnöllä saada apua vihollisten karkottamiseksi heidän maastaan. Varmaan on Suomi myöskin tekevä minkä voi veljeskansan auttamiseksi sitä uhkaavasta perikadosta.

Tallinna, 2.12.1918

J. Kajander

Kirkkoherra Narvassa

30.12.2018

”Unohtumaton päivä Viron–Suomen veljeydessä”

Näin otsikoi tarttolainen Postimees-lehti 30. joulukuuta 1938. ”Unohtumaton päivä” oli koettu 20 vuotta aiemmin, eivätkä Viron lehdet sitä tuolloin todella unohtaneet. Itse asiassa Postimees oli verrattain vaatimaton…