”Viipuri – suomalaisuuden sydän” virolaisin silmin viimeisessä rauhan keväässä 1939

Viipuri, suomalaisuuden sydän, Uus Eesti 15.4.1939

”Suomalaisuuden sydän – Viipuri.  Iloinen kaupunki, joka Suomessa eniten muistuttaa Tallinnaa.” – Näin otsikoi matkapakinansa Uus Eesti -lehden kirjeenvaihtaja Artur Grönberg huhtikuussa 1939. Samaan aikaan Viipurin Lauluveikot vierailivat Tallinnassa. Vuotta myöhemmin kaikki tämä oli menetetty.

”Helsinki on Suomen pääkaupunki, muttei suomalaisuuden linnake. Todellinen suomalainen sydän sykkii Viipurissa, joka Suomen kaupunkina on toki kooltaan toinen, mutta kansallisessa mielessä ensimmäinen. Tämän näkee jo junassa. Yleensäkin junat ovat Suomessa mainioita ilmapuntareita erilaisten kansanpiirteiden tutkiskeluun. Matkustaessaan Helsingistä länteen kuulee vaunussa vain ruotsin­kielistä pulinaa, idän suuntaan taas vain suomen kieltä, sen sijaan pohjoisen suuntaan lähtiessään ei kuule yhtikäs mitään – pohjalaiset toljottavat itsekseen kuin kuuromykät.

Tässä junassa sen sijaan juttua piisaa. Karjalaiset ovat puheliaita ihmisiä, jotka pursuavat elämäniloa. Junayhteys on nopea ja he käyvät usein huvittelemassa Helsingissä. Eipä kasku turhaan kerro, miten ennen saapumista Viipuriin konduktööri kuuluttaa aviomiehille: Viipuri! Sormukset sormeen!

Junaseurana hiihtävä Kekkonen ja muitakin ministereitä

Tänään on lauantai ja Viipurin junassa on runsaasti matkustajia. Ravintolavaunussa kaikki ryystävät kahvia, ja siellä istuu myös hiihtopukuinen herra, joka toivoo löytävänsä vielä jostain lunta.

Ministeri Urho Kekkonen se on, Suomen suosittu sisäministeri, joka on kaiken lisäksi myös suuri Viron ystävä ja Suomalais-Virolaisen Seuran puheenjohtaja. Energinen poliitikko, jonka urheilu­innostus on yhä niin suurta, että hän saattoi viime vuonna ministerinäkin osallistua kotikulmillaan urheilu­kilpailuihin ilman häpeää – ja tulla 165 senttimetrillä korkeushypyssä kolmanneksi.

"Ministeri matkusti eilen iltajunassa Viipuriin", Helsingin Sanomat 19.2.1939.

Iltajunalla Viipuriin la 18.2.1939

Samassa vaunussa on vielä puolustusministeri Juho Niukkanen, samoin Viron hyvä ystävä, joka puhui kenraali Johan Laidonerin äskettäisellä vierailulla [Viron vapaussodan 20-vuotisjuhlien yhteydessä] kauniisti suomalais-virolaisista suhteista.

Ja onpa täällä kolmaskin ministeri, kulkulaitosten ministeri Väinö V. Salovaara, joka jäi junasta Viipurissa ja piti seuraavana päivänä suuren puhetilaisuuden – tuottaen paljon huolta ahkeralle kunnia­­konsulillemme Jaakko Leskiselle. Tämä oli järjestänyt juuri samaksi päiväksi Viron kulttuurifilmien juhla­näytöksen, josta useat tärkeät henkilöt joutuivat ministerin puheen vuoksi jäämään pois.”

Kummisetä joutuu satamasta suoraan lääninvankilaan

Grönberg kertoo ensimuistonsa Viipurin kaupungista liittyvän kummisetänsä tarinaan. Tämä pyysi satamassa kyydin ”linnaan” – haluten keskustaan – ja vossikka vei hänet vankilaan. Kummisetä oli kapteeni ja Grönberg oli pitänyt tätä merimiesjuttuna, mutta saattoi se olla tottakin. Sana ”linn” tarkoitti virolaiselle kaupunkia, mutta ”linna” viipurilaisille niin linnaa kuin vankilaa.

Viipurin linnasta Grönberg käyttää sanaa ”loss” (vrt. saksan Schloss), joka nykyisin liittyy näyttäviin kartanoihin ja edustusrakennuksiin. Erehdyksen mahdollisuudet eivät ole vähentyneet, sillä vanha kivilinna on nykyvirossa yleensä ”linnus”. Tulee myös huomata, että linna voi olla osa laajempaa linnoitusta bastioneineen ja kasematteineen, jota tarkoittava sana on viroksi ”kindlus”.

Kirjeenvaihtaja siirtyy Viipurin nähtävyyksiin: ”Jyhkeänä kohoava linna on 700 vuotta vanha, täynnä salakäytäviä ja onkaloita. Suomen itäisenä rajavartijana se on useita kertoja raunioitunut, mutta aina uudelleen rakennettu. Sen perusti voimakas Torkkeli Knuutinpoika, jonka kunniaksi on pystytetty muistomerkki. Linnan sisätilat ovat nytkin kunnossa ja niihin on sijoitettu sotaväkeä.

Mustien ja harmaiden veljien jäljillä kuin Tallinnan vanhassakaupungissa

Tukkuliike J. Leskinen, Viron konsulaatti, Viipurin puhelinluettelo 1939

Konsulaatti Viipurin puhelinluettelossa 1939.

Viipurin vanhakaupunki koostuu mäkisistä ja mutkaisista kaduista. Kunniakonsuli Leskisellä on palveluksessaan sihteerinä Virosta tullut neiti Kask, joka kertoo väliin ikävöivänsä Tallinnaa ja lähtevänsä tällöin kävelyretkelle vanhaankaupunkiin. Saman­kaltaisuus on todella suurta. Viipurissakin on Mustain veljesten luostari, Harmaiden veljesten katu ja muuta keskiajan romantiikkaa.

Se, mistä Viipuri tunnetaan, ovat sen sairaalat ja koulutalot. Viipurin naistensairaala ja sotilassairaala ovat Suomen nykyaikaisimmat ja parhaimmat. Kouluja on erityisen paljon ja niiden rakennukset ovat kauniita. Teollisuus­koulussa on yli tuhat oppilasta, samoin kaunis rakennus on kauppa­oppi­laitoksella ja meren­kulku­koululla. Asemarakennus muistuttaa Helsingin rautatieasemaa: kummankin isä onkin yksi ja sama, kuuluisa Eliel Saarinen. Vaikuttavan edustava on kallionlaidalla sijaitsevan Viipurin taidemuseon rakennus, jossa on mielenkiintoinen sisäpiha ja kaunis merinäköala.”

”Viron Walt Disneyn” kohtalokas näyttelymatka

Grönbergille esiteltiin Viipurissa myös kielteisempää lähihistoriaa, kuten Brahenkatu 11:ssa sijainnut puutalo, jossa kaupunkiin näyttelyä pitämään saapunut karikatyristi Elmar Jaanimägi puukotettiin kuolettavasti marraskuussa 1937. Elokuvahistoriaan uhri on jäänyt uranuurtajana, joka teki Viron ensimmäisen piirrosfilmin, Mikki Hiiren innoittaman Juku-koiran seikkailut vuonna 1931.

”Muutoin puukottaminen ei kuulu karjalaisten tapoihin, vaikka he pitävätkin miekkaa korkealla. Viipurin läänin vaakunassa on kaksi vastakkain kohotettua miekkakättä. Sen sanotaan tarkoittavan, ettei karjalaisten veri värise, jos maata on puolustettava idän suunnalta. Aiheen on lainannut myös Akateeminen Karjala-Seura, jonka rintamerkissä on myös miekkaa kohottava käsi. Näillä perukoilla Suomen kansallisuus ei ole henkitoreissaan, vaan se palaa suorastaan polttavalla liekillä.

Viipurissa virolainen kotiutuu nopeammin kuin muualla Suomessa

Teatterielämä on Viipurissa vilkasta ja elävää. Viipurin Näyttämö on kotoisissa tiloissa toimiva pieni teatteri, jossa parhaillaan esitettiin erästä ranskalaista komediaa. Pääroolissa oli Thure Bahne, joka pari vuotta sitten keräsi Ritva Aron kanssa mainetta Estonian operettilavalla. Nyt Bahne näyttelee Viipurissa. Tällä kertaa hänen kavaljeerin osansa painottui vahvan komediallisesti, mutta ehkä sen ansiosta hän saikin erityisen paljon suosionosoituksia. Viipurin teatterin johtaja on nainen, Aino Ackte-Jalanderin tytär Glory Leppänen. Kiinnostavaa on huomata, että Ackte-Jalander, joka teki läpimurtonsa Pariisin oopperassa, on nyt johtajana Suomalaisessa Oopperassa, hänen tyttärensä Viipurin teatterissa ja tämän tytär edelleen näyttelijänä Suomen Kansallisteatterissa. [Grönberg tarkoittanee tässä näyttelijä Kaisu Leppästä, joka oli tosiasiassa Glory Leppäsen käly.]

Myös Viipurin ravintolat, 80 000 asukkaan kaupungissa, olivat ääriä myöten täynnä – Lehtovaara, Espilä ja keskiaikainen pyöreä torni, joka on muutettu huvittelupaikaksi.

Kaikki tämä on sen ansiota, että Viipurin asukkaat, kuten kaikki karjalaiset, ovat iloisempia ja hauskempia kuin tavalliset suomalaiset sekä rakastavat laulua, musiikkia ja tanssia. Virolainen kotiutuu heidän luonaan paljon nopeammin kuin muiden suomalaisten joukossa.”

Kirjeenvaihtajan ja Uuden Eestin luetut päivät

Haapsalussa syntynyt toimittaja Artur Grönberg (1908–1996) toimi Uus Eesti -lehden kirjeen­vaihtajana Helsingissä talvisodan alla 1938–1939. Lehti julkaisi hänen matkakuvauksensa 15. huhtikuuta 1939 viitaten Viipurin Lauluveikkojen vierailuun Tallinnassa. Yli viidenkymmenen miehen kuoro esiintyi samana iltana Estonian konserttisalissa. Pakinan yksityiskohdat paljastavat, että Grönberg nousi Viipurin-junaan kahdeksan viikkoa aiemmin, Viron itsenäisyys­päivän alla helmikuussa.

Uus Eesti oli tuohon aikaan Tallinnan johtava päivälehti, joka perustettiin syksyllä 1935 aikaisemman Kaja-lehden pohjalta riigivanem Konstantin Pätsin hallinnon ”laajapohjaiseksi, mutta epäviralliseksi” äänenkannattajaksi. Kesäkuussa 1940, välittömästi Punarmeijan joukkojen vyöryttyä maahan lehti ”uudistui” jälleen – kommunistien äänenkannattajaksi nimellä Rahva Hääl (Kansan Ääni).

Kotimaahan palattuaan Grönberg ehti vielä vuonna 1940 toimittaa ulkomaan uutisia Viron radiolle. Miehityksen myötä hän päätyi Ruotsin ja Kanadan kautta Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinaan.


Viron vapaussodan ensimmäinen päivä Narvan suomalaisen kirkkoherran kuvaamana7.12.2018

Viron vapaussodan ensimmäinen päivä Narvan suomalaisen kirkkoherran kuvaamana

Narvasta bolševikkien hyökkäystä paenneen kaupungin suomalaisen seurakunnan pastorin Julius Kajanderin aikalaiskuvaus ja hätähuuto sadan vuoden takaa…


Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo