Suomalaisnäytelmä Lembitu juhlisti Viron 15-vuotista itsenäisyyttä Estonian ja Vanemuinen lavalla

Johannes Karman näytelmä Lembitu on suomalais-virolaisen teatterihistorian merkkipaaluista merkillisin. Virossa sen ensi-ilta avasi 15. itsenäisyyspäivän juhlallisuudet yhtä aikaa maan kahdella päänäyttämöllä Tallinnassa ja Tartossa 23. helmikuuta 1933, mutta Suomen teatterit eivät siitä kiinnostuneet.

Juoneltaan Lembitu on shakespearelainen, suurten historiallisten mittojen kuningastragedia, jossa epäluottamus, kunnianhimo ja valtataistelu johtavat kolmen päähenkilön tuhoon.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat 1210-luvun kantasuomalaiselle ydinalueelle Liivinmaalle, nykyisen kartan Etelä-Viroon ja Pohjois-Latviaan, aikaan, jolloin Jämi eli muinaishämäläisten maa on vielä äärialue. Eurooppa tarjoaa liiviläisille ja virolaisille kulttuuriaan, uskoaan ja paavin suojelusta. Päälliköiden kiistely ylivallasta, voimankäytöstä ja puolustusliitosta kantaa nykyaikaan.

”Eestiä lähestyy karhunkierros. Ruotsin keihäs on jo isketty jämien maahan Aurajoen suulla, saksa on Väinäjoella, tanska väijyy lännessä, Novgorod idässä.” – Nimihenkilö Lembitun virke tiivistää geopoliittisen lähtötilanteen. Hän on Sakalan maakunnan vanhin ja Eestin sotajoukon päällikkö, myöhemmin kuningas.

Lembitu haluaa luoda liiton saksalaisia, venäläisiä ja skandinaavisia valloittajia vastaan. Suomalaisten heimojen maan itärajan hän piirtäisi Pihkovasta Jäämereen. Muista kansallisvaltioista poiketen se ei synny pakottamalla, vaan vapaasta tahdosta. Lembitu on sotapäällikkö, mutta myös idealistinen rauhanpoliitikko, joka haluaa viimeiseen saakka välttää veljesveren vuodattamista. Lembitu on sankari, joka menettää näytelmän mittaan kaiken, mutta säilyttää ihanteensa.

Erilaiseen liittomalliin uskoo liiviläisten kuningas Kauppo (viroksi Kaupo), reaalipoliitikko, joka on kääntynyt kristityksi ja nähnyt Eurooppaa. Hän on häikäistynyt Roomassa paavi Innocentius III:sta, jonka edessä kuninkaat alistuvat vasalleiksi. Yhtenä heistä Kauppo näkee myös itsensä. Miesten välillä tasapainoilee Saarenmaan valtiatar Louhi, joka petyttyään heihin haluaa kasvattaa pienestä pojastaan paremman kuninkaan. Lembitu ja Kauppo jäävät hänelle tämän tavoitteen välikappaleiksi.

”Kenelle kuuluu Raikylän kuningaskalpa?”

Ensimmäinen näytös alkaa kesäillan pimetessä Raikylän linnassa vuonna 1211. Maakuntien vanhimpia odotetaan seuraavan päivän suureen neuvonpitoon. Nuorukaiset Ilo ja Venna kiusoittelevat pihalla sokeaa Atsoa, entistä päällikköä. Albert-piispan lähettämä munkki kuvailee Lembitulle kääntymisen etuja: ikuista rauhaa. oikeutta ja vanhurskautta. Lembitu on kokenut sanojen tyhjyyden. Hän pyytää paavilta näytteeksi yhden kristityn, joka ei ryöstä, vaan kieltää tappamasta, polttamasta ja raiskaamasta.

Louhi saapuu ja kannustaa Lembitua tavoittelemaan Eestin kuninkuutta. Lembitu on torjuva. He sopivat Sakalan ja Saaren­maan liitosta, mutta Lembitulle tämä ei vielä riitä. Koko Eesti on saatava mukaan, samoin Jämi ja Karjala, ja Liivi, joka tuntee hyvin etelän oloja ja taitoja. Louhi hämmästyy, sillä liiviläiset ovat jo ”Kiesuksen karjaa”. Tästä liitosta Lembitu sanoo uneksineensa kymmenen vuotta ja antavansa sille vaikka verensä.

”Kauppo tulee hakemaan kuninkaan miekkaa”, muistuttaa Louhi, mutta ilmoittaa, että Saarenmaa ei hänelle alistu. Lembitulle tärkeintä on yhtenäisyys. Siten hän on valmis Kaupon kuninkuuteen, jos neuvonpito niin päättää. Väittelyn keskeyttää juuri meren takaa saapuva Jämin Karhu, hämäläisten päällikkö, joka sittemmin tavataan Lembitun luotettavana tukena. Hänkin moittii Kauppoa, joka on suudellut paavin liepeitä, etelän tapojen pilaama ja taskut täynnä rahaa: ”Mitä hän täällä?”

Kauppo saapuu loistavasti puettuna ja runsaasti viiniä nauttineena. Käydään kohteliaan ylimielinen sananvaihto. Kauppo on tuonut etelästä mukanaan kristityn virolaisnaisen, joka osoittautuu Lembitun nuoruudenrakastetuksi Kylliksi. Hän on rikkonut luostarivalan tavatakseen tämän vielä kerran. Kylli toivoo, että he lähtisivät etelään, koska Lembitun on vaikea luopua vanhasta uskostaan Sakalassa.

Paljastuu, että Kaupon tueksi on saapumassa tuhat saksalaista. Jämin Karhu, joka on suorien ja kovien otteiden ”Rambo”, hirttäisi hänet heti. Lembitukin on siihen valmis, mutta luopuu Kyllin pyynnöstä. Jännitettä lisää viesti sotajoukosta, jonka Albert-piispa on tuonut Riikaan. Kauppo ja Jämin Karhu vetävät miekkansa tupesta, mutta Lembitu rauhoittaa heidät. Kauppo lähtee huomista odottamatta, mutta varoittaa: ”Suomalaisten heimojen kuningasta ei valita kysymättä neuvoa liiviltä.”

”Kauppo on ainoa, joka voi tuoda liivit liittoomme.”

Ensimmäinen näytös on neljää muuta pidempi ja sisällöltään edellä kerrottua laajempi. Sivu­hahmoista sikopaimen ja härkäorja sopisivat yhtä hyvin Macbethin linnan pihalle. Toisessa näytöksessä aamu sarastaa poltetussa kylässä Sakalassa, lähellä kuninkaaksi valitun Lembitun linnaa Leholaa.

Tilanne vastaa näytelmän taustateosta Lätin Henrikin kronikkaa, jonka kirjoitti saksalainen pappis­mies, tapahtumien aikalainen ja osin silminnäkijäkin. Nykymoraalin mittapuulla Henrik kirjasi sota­rikosten sarjan, jossa viattomia ovat vain siviiliuhrit. Kristittyjen puolella kaava on toistuva: saavutaan suurella joukolla siihen ja siihen maakuntaan, jaetaan joukot teille ja kyliin, tapetaan kaikki miehet, poltetaan kylät, niitetään vilja miekoilla tai poltetaan se, viedään naiset ja lapset orjiksi, jos ei tapeta, otetaan saaliiksi karja ja arvotavarat, ja iloisin mielin ja Jumalaa kiittäen palataan Liivinmaalle.

Näin kronikoitsija kuvaa ”meitä” ja vähintään yhtä lailla pakanallista vastapuolta. Taistelujen ja kidutus­konstien yksityis­kohdat, yleensä kaiken sen, mistä filmikanavan tuottaja kiittäisi, kirjailija Karma sivuuttaa. Hän siirtyy sodan ja rauhan valinnoista suoraan seurauksiin.

Lembitu on lähtenyt sotaretkelle Pihkovaan. Ristiritarit ovat ryöstäneet turvattomaksi jääneen kylän, joka on enää vain ruumiita ja savuavia raunioita. Epätoivoinen nainen etsii kaksivuotiasta tytärtään. Mieleltään järkkynyt nuori Venna yrittää lohduttaa raiskattua ja kuollutta sisartaan. Heidät kohtaa katkera Louhi, joka on nyt Lembitun puoliso ja tullut neuvottelemaan Kaupon kanssa, mutta joutunut tämän uhriksi. ”Saksa kävi, Kiesuksen mies – ja liivi. Kauppo kävi – vieraisilla, ja otti mitä sai.”

Lembitu palaa voittoisalta retkeltä. Kronikan mukaan venäläisten lähdettyä toisaalle hänkin tarttui tilaisuuteen ja ryösti Pihkovan. Louhi vaatii Lembitua lyömään Kaupon taistelussa. Tämä torjuu, sillä se sytyttäisi veljessodan. Alipäällikkö Meemolta saapuu tieto voitosta Koivajoella. Kauppo tuodaan kädet sidottuna Lembitun eteen. Tämä käskee avata siteet ja antaa Kaupolle miekan kaksintaisteluun. Louhi ehtii ensin ja iskee tikarinsa Kaupon selkään. Lembitu lähettää hänet linnaansa hoidettavaksi. ”Jos Kauppo kuolee, ei veljessotaa voida välttää. Hän on ainoa, joka voi tuoda liivit liittoomme.”

”Kaksi kuningasta suomalaisilla  heimoilla – siinä on yksi liikaa.”

Kolmas näytös siirtyy Kaupon linnaan ja ajassa viisi vuotta eteenpäin. Vankina on nyt Lembitu, jota hänen puolisonsa tulee vapauttamaan. Louhi tarjoaa panttivangiksi poikaansa. Henrikin kronikka mainitsee useita vastaavia tapauksia, myös Lembitun pojasta. Hänen vapautensa ei ole kuitenkaan Louhen vierailun ainoa eikä tärkein asia. Poika on saanut alkunsa Sakalan kylän ryöstössä. Louhi tarjoaa panttia, ”joka on Eestin kuninkaan poika, mutta jonka isä on Liivin kuningas”.

Kauppo hämmästyy, sitten naureskelee, mutta kiinnostuu pojasta. Louhi on kuitenkin luovuttanut poikansa kalparitarien suurmestarille, joka on jo vapauttanut Lembitun. Tämä on tapahtunut ilman Kaupon lupaa, mutta Albert-piispan käskystä. Louhi on varoittanut piispaa Kaupon halusta myös Eestin kuninkaaksi. Lembitu on vapaana saksalaisia hyödyttävä vastavoima.

Louhi muistelee Kaupon kosintamatkaa Saarenmaalle. Hän näki edistyksellisen ja sankarillisen miehen. Kaupon olisi pitänyt ryöstää hänet jo silloin, vaikka isä ei antanut tytärtään kristitylle. Nyt heidän on tehtävä ”suomalaisille kansoille kuningas”. Kauposta siihen ei ole, heidän voimansa ei riitä, eikä Lembitusta, joka on ”liian oikeamielinen ja kauas katsova”. Tulevaisuus on pojassa: ”Hän on kymmenen vuotta etelässä ja palaa ritarina. Hänellä on etelän usko, tieto ja taito.”

Monipolvisen keskustelun keskeyttää kutsumaton vieras, Lembitu, jolla on turvanaan tuhat miestä. Hän on tullut kysymään suoraan, kenelle kuuluu Raikylässa taottu Eestin kuninkaankalpa.

Selväksi käy, että suomalaisille heimoille on kahdessa kuninkaassa toinen liikaa. Lembitu toteaa, että liikaa on se, josta on vähemmän hyötyä. Kauppo uskoo vapauden säilyvän paavin avulla. Lembitu lupaa tunnustaa Kaupon kuninkaakseen, jos tästä tulee vuoden kuluessa paavin vasalli, ja jättää miekkansa hänelle.

Neljäs näytös palaa Kaupon linnaan. ”Joukko miehiä eurooppa­laisissa pukimissa ja naisia kevyissä pukimissa viettää iloista bakkanaalia”. Seuruetta viihdyttää etelämaalainen tanssijatar Barbara. Ilonpidon keskeyttää Albert-piispa, joka saapuu vasta nyt näyttämölle. Historian henkilönä hän oli paavin käskynhaltija, Riian kaupungin ja Kalparitariston perustaja Albert von Buxhövden, joka sai taitavasti paavin ja Saksan kuninkaan tunnustamaan Palestiinan ja Liivinmaan ristiretket yhden­vertaisiksi. Paavi jopa pyhitti Liivinmaan ”Äidin maaksi”, jossa ritaria suojasi sama synninpäästö kuin ”Pojan maassa” Jerusalemissa.

Piispa moittii Kauppoa, jonka käytös ei sovi hänen asemaansa. Hän on ensimmäinen suomalainen kuningas, jolla olisi kuoltuaan edellytykset jopa pyhimykseksi. Piispa on tullut suoraan Roomasta ja tuonut Liivinmaalle kolme tuhatta rautapukuista ristiretkeläistä. Kaupon tulisi jättää kuninkuuden hoito piispalle ja valmistautua pyhään tehtäväänsä erään hänelle varatun linnan isäntänä.

Keskustelu käy uhkaavaksi, kunnes piispa lannistaa Kaupon uutisellaan. Paavi Innocentius III, johon tämä on luottanut, on kuollut. Uusi paavi on vahvistanut Liivin ja Eestin jaon kirkon, piispojen ja ritariston kesken. Piispan lähdettyä Kauppo antaa narrille miekan vietäväksi Lembitulle. ”Sano: Kauppo ei elä enää kauan – saksan tikari on jo hiottu – mutta hän tekee, minkä voi.”

”Me iskemme ensin. Me iskemme heti. Tänä yönä koko Eesti nousee.”

Väliverho siirtää näytöksen Leholan linnaan, jossa päälliköt pohtivat, mitä Louhella on mielessä. Tämä on kutsunut omia joukkojaan puhumatta Lembitulle. Hän aikoo palata Saarenmaalle, kun saa poikansa takaisin. Pojan vapauttamisyritykset ovat epäonnistuneet. Louhi moittii Lembitua, mutta toisaalta tätä syytetään saamattomuudesta ja pojan suojelusta kansan uhraamisen hinnalla. Tilanne muuttuu, kun Lembitu saa yhteysmieheltään Danzigista viestin. Uusi paavi on jakanut Eestin ja piispa on tulossa vahvan ristiretkiarmeijan kanssa. Tämä on myös liittoutunut Tanskan ja Ruotsin kanssa.

Lembitu päättää iskeä heti. Merkkitulet syttyvät ja lähetit kiirehtivät maakuntiin. Louhi yrittää estää häntä poikansa pelastamiseksi ja lopulta uhkaa, että Saarenmaa ei lähde sotaan. Mikään kielto tai vetoomus ei pysäytä Lembitua. Nyt ei ajatella kuin maata ja kansaa. Louhi raivostuu: ”Ja sinä aiot syöstä pojan surmaan, sinä katala. Näkyy, ettet ole pojan isä. Näkyy, ettet ole mieheni.”

Sananvaihto jatkuu kiivaana ”Ajattele, jos sinä olisit ollut mies ja murskannut Kaupon ja saksat ajoissa, olisi minusta tullut suomalaisen kuningassuvun kantaäiti.” – Louhi kutsuu miehiään, sanoo liittyvänsä poikansa isään. Lembitu kiivastuu ja uhkaa häntä kuolemalla: ”Sinä olisit voinut pettää minua, mutta et Eestiä. Sinä aiot liittyä vastustajiini, viedä minulta Saaren kalvat ja sotapurret.” – Louhi kuolee lopulta oman käden kautta sanoen olleensa Lembitulle sen palveluksen velkaa.

Näytelmä huipentuu viidennessä näytöksessä kuvaelmiin Leholan linnasta ennen suurta Paalajoen eli Matinpäivän (vir. Madisepäev) taistelua 21. syyskuuta 1217.

Lembitu on lähettänyt avunpyynnön myös Pihkovan ja Novgorodin hallitsijoille, mutta nämä ilmoittavat, etteivät ehdi ajoissa. Vihollinen on jo Viljandissa: 3000 saksalaista, 3000 lättiläistä ja 1000 liiviläistä, Kauppo mukana. Myös Sakalan orjat kapinoivat ja liittyvät saksalaisiin.

Lembitu toteaa päälliköille, että kaikki läsnäolijat eivät häneen luota. Hän vetää miekkansa tupesta. Se ei ole kuningaskalpa, mutta vastaa sitä, sillä sen hän on sepän poikana takonut. Kuningas tunnetaan iskuistaan. Kukaan ei halua niitä kokeilla ja päätökseksi tulee taistelu.

Palvelija ilmoittaa Lembitulle linnaan saapuneesta miehestä ja naisesta. Kylli on opastanut Kaupon narrin Leholaan. Louhen velipuoli syyttää tätä sisarensa kuolemasta ja surmaa hänet tikarillaan. Kylli on pakanallisen Louhen vastapari, mutta juonessa jokseenkin irrallinen. Ehkä kirjailija halusi lisätä ainakin yhden hyvän ja kärsivän kristityn, ettei sympatia jäisi täysin pakanoiden puolelle.

Narri luovuttaa kuningaskalvan ja toistaa Kaupon viestin. Hän ei enää taistele Eestiä vastaan, vaan sen puolesta. Lembitu käskee heti lähettää pari miestä Kaupon luo neuvomaan, missä tämä voi yhtyä heihin. Itse hän jää Kyllin ruumiin luo miettimään elämän ja hyvyyden merkitystä.

Viimeisessä kuvaelmassa taistelu on ohi. Kansa on vaiteliasta ja surun vallassa. Lembitu on kaatunut. Mitä tulisi tehdä? Joku ehdottaa lähtöä Suomenlahden taakse. Siellä on avaria metsiä ja sinne on mennyt esi-isiäkin. Jämin Karhu yhtyy vastustajiin, mutta lupaa, että he vielä palaavat.

Kauppo on myös kuollut, pistetty takaa tikarilla. Ristiritarien kanssa saapuva Albert-piispa oivaltaa, että murhaaja on hänen munkkinsa. Orlamünden kreivi ehdottaa, että Lembitun pää tulee viedä voiton­merkkinä Riikaan. Makaaberi yksityiskohta on peräisin Lätin Henrikin kronikasta.

Näytelmän lopuksi piispa kohtaa 5-vuotiaan pojan. ”Oletko sinä se paha piispa?” kysyy poika. ”Olen. Mina olen se paha piispa. Minä olen yhtä hyvä ja yhtä paha kuin se asia, jota palvelen.”

Tunnettujen valokuvaajaveljesten Johannes ja Peeter Parikasin kuvasarja Estonia-teatterin Lembitu-näytelmästä. Kuvat ovat Viron teatteri- ja musiikkimuseon (ETMM) kokoelmista. Vanemuinen version ainoa valokuva on Viron kansallis­arkiston (Rahvusarhiiv) kokoelmista. Sen kuvaajaa ei tunneta. Kokoelmanumerot ovat kuvien yhteydessä.

Estonia-teatterin ensi-ilta kokoaa Viron korkeimman valtionjohdon

Estonian ensi-illassa nähtiin valtionpäämies, riigivanem Konstantin Päts ja lähes koko hallitus: ulko­ministeri August Rei, talous­ministeri August Jürima, opetus- ja sosiaali­­ministeri Hugo Kukke, maa­talous­ministeri Artur Tupits ja puolustus­ministeri Aleksader Tõnisson; samoin eduskunnan puhemies Jaan Tõnisson ja ensimmäinen varapuhemies Jaan Soots, Tallinnan kaupunginjohtaja Anton Uesson sekä Suomen lähettiläs Aarne Wuorimaa. Näytelmän pituus oli 3,5 tuntia, mutta juhlaohjelma venytti vielä tunnilla. Lehdet kertoivat Pätsin sinnitelleen loppuun saakka yli puolen yön.

Juhlavieraana oli myös näytelmän kirjoittaja Johannes Karma. Dramaattisen nimen takana oli Jämsässä syntynyt tietokirjailija, vakaumuksellinen osuustoimintamies ja tuolloinen Elanto-lehden toimittaja Kalle Nikodemus Rauhala. Aiheeseen hänet johdatti perheen kanssa Virossa vietetty kesä 1929, jolloin hän kiersi poikansa kanssa muinaisia maalinnoja mantereella ja Saaren­maalla. Välillä tuli toki ehtiä Elannon toimitusjohtajan Väinö Tannerin kanssa osuustoimintapäiville Pärnuun.

WSOY julkaisi näytelmän kirjana syksyllä 1931. Arvostelijoiden vastaanotto oli yleisesti myönteinen. Esikoisnäytelmäksi luultuna teosta pidettiin yllättävän valmiina, joskin lavalle tuonti vaati puna­kynää joillekin sivuhahmoille ja jähmeimpien kohtausten elävöittämistä. Lähes painotuoreena näytelmän arvosteli Virossa kirjailija Albert Kivikas, joka vironsi sen myös näyttämölle. Kohta kerrottiin Estonia-teatterin tiedustelleen esitysoikeutta.

”Tällaisen näytelmän kirjoittaminen nykyisen – ja varsinkin sen syntymähetkeä vallinneen – maku­suunnan aikana on tietysti jonkinlainen järjettömän itsepäisyyden ilmaus. Mutta saapahan sellai­nenkin tyhmyys olla tehtynä”, arveli kirjailija itse Viron ensi-iltojen alla. – ”Estoniaa minä kovasti ihmettelen. Sen asian­harrastus ja rohkeus on meikäläisiin oloihin tottuneelle niin outoa ja odottamatonta.”

Karman näytelmä on suursuomalaista Viron historian omimista?

Ensi-illan jälkeen sävy muuttui. Rauhala sovitteli aikajärjestystä, mutta muutoin sisällytti näytelmään lähes kaiken sen vähän, mitä Henrikin kronikka Kauposta ja Lembitusta kertoo. Edellinen oli lojaali kristitty, jälkimmäinen ”petollinen” kasteen rikkoja. Miesten luonteista tai edes olemassaolosta ei ollut muuta historiallista tietoa, mutta vahvasti vakiintunut käsitys. Naishahmot olivat kokonaan kauno­kirjallista lisää, nykyajan historiaa elävöittävien tarinoiden tapaan. Näytelmä koettiin liian mieli­kuvi­tuk­selliseksi ja yleisölleen oudoksi. Kahden miespäällikön perusristiriita ei kaivannut lisäväriä.

Luvaton lisäys kronikan kertomaan oli myös hämäläinen apujoukko. Osaselitys on siinä, että Rauhala kirjoitti näytelmän suomalaiseen mielenkiintoon. Toisaalta se oli viittaus Viron vapaussotaan, jonka apujoukko oli vielä hyvin muistissa. Erityisesti ärsytti päällikkö, takametsien mies Jämin Karhu, joka ei filosofoi eikä ole aina valmis myönnytyksiin, vaan antamaan nyrkistä. Kirjailija kuvasi suomalaista – vaikkei kutsunut suomalaiseksi – sankarina, jonka suoraviivaisuus kuului Lembitulle.

Lembitusta on tehty suursuomalaisuuden pääideologi, jyräytti historioitsija ja toimittaja Juhan Libe. Hänen mukaansa suomalaiset yrittivät rikastuttaa köyhempää historiaansa ulottamalla sen etelään. Lembitu ei ollut epäröivä ja aikaansaamaton mies, vaan oman aikansa kelpo viikinki, joka ryösti ja hävitti naapurimaita. Osansa saivat liiviläiset, joiden ”viimeinen kruununtavoittelija on äskettäin kuollut puolihulluna”. Lembitun kansa elää, koska se ei ole valmis kompromisseihin.

Itsenäinen valtio etsi itsenäisyytensä juuria, mikä selittää niin teatterien innostusta aiheeseen kuin tulista kritiikkiä. Seuraavana niihin tarttui Viron talousministeri Leo Sepp, joka julkaisi vuonna 1937 salanimellä näytelmän Kaupo. Hän esitteli erilaisen muinais-Viron, jossa oli ylhäisiä, alhaisia – ja väestön kolmannes orjia. Lembitu oli taantumuksellinen nurkkapatriootti, Kauppo eurooppalainen vapauden­lähettiläs. Myrsky jäi kokematta, sillä näytelmä ei ehtinyt lavalle ennen miehitystä.

Tietokirjailija ei löydä Virosta pikkuveljeä, vaan vanhempansa

Rauhala oli varsinaisesti tietokirjailija ja kansanvalistaja. Hän oli perehtynyt yksityiskohtaisesti Lätin Henrikin kronikkaan, johon hän viittasi useissa Viron muinaishistoriaa ja arkeologiaa koskevissa artikkeleissaan. Kyllä hän erotti faktan ja fiktion, mutta salli itselleen pohdinnan silloin, kun mitään kirjallista tietoa ei ollut saatavilla. Tällaisia olivat mahdolliset varhaiset Suomenlahden ylittävät suhteet, joita hän pohti vuonna 1931 pitämässään Suomen itsenäisyyspäivän juhla­puheessa Tallinnassa. Hän puhui viroksi ja yhtenä kuulijana oli tällöinkin riigivanem Päts.

Näytelmä ei ollut Rauhalan ensimmäinen, mutta mittavin ja viimeistellyin. Osa siitä oli hahmottunut kesällä 1929 Muhun saarella, samalla linnamäellä, jossa muinainen vapaustaistelu päättyi saarelaisten kukistumiseen vuonna 1227. Rauhala ei ollut etsimässä Virosta pikkuveljeä, vaan vanhempiaan ja esi-isiään. Siten hän koki vapaustaistelun perinnöksi, josta nykysuomalaisten tulee tietää, vaikka Suomen­lahden pohjois­puolelta sotaan ei ehkä lähdettykään. Lembituun Rauhala palasi henkilögalleriassaan Politiikan voimamiehiä, jonka WSOY julkaisi vuonna 1934. Hän esitteli Lembitun historiatietojen pohjalta, mutta päätti tavalla, joka vihjasi, miten hän itse näki näytelmän Lembitun:

”Niin niukat kuin historialliset tiedot Lembitusta ovatkin, mahtuu niihin kuitenkin viitteitä, jotka antavat oikeuden nähdä hänessä todellisen itsenäisyys­politiikan voimamiehen. Hän oli ensinnäkin kokoava persoonallisuus, koskapa hän on voinut saada johtoonsa kaikki Eestin voimat aikana, jolloin maakunnat eivät vielä olleet lopullisesti muodostaneet yhteistä valtiota. Ennen tähän asemaan kohoamista hänellä on ollut tietenkin ratansa, ehkä pitkäkin toiminta., kehitys- ja vaikutuskautensa, jota voimme vain aavistella. Epäilemättä kansan kokoaminen niin suureen ja epä­toivoi­seen kamppailuun kuin kysymyksessä oli, ei ollut leikin tekoa. Se vaati varmaan aatteellista voimaa, lujuutta, ehkäpä suoranaista taisteluakin lurjuksia ja nurkka­kuntia vastaan. Että Lembitu tämän kaiken jaksoi, se todistaa hänestä paljon. Hän on ollut väkevä ja päättävä luonne, kannallaan pysyvä. Sitä todistaa sekin, että vankeus, kaste ja pojan menettämisen uhka ei saanut häntä luopumaan taistelusta, vaan päinvastoin johti hänet ilmeisesti rajuun voiman­ponnistukseen. Sellaisesta miehestä olisi voinut tulla hiukankin suotuisammissa olosuhteissa suuri valtakunnan perustaja.”

Joka tapauksessa Karma-Rauhalan Lembitu on monin tavoin teatterihistoriamme merkillisyys. Onko se ensimmäinen Suomessa alkuaan suomeksi kirjoitettu näytelmä, joka on saanut maailman ensi-iltansa ulkomailla? Mikä on seuraava? Onko Lembitu ensimmäinen näytelmä, joka on tullut ensi-iltaan samana päivänä Viron päänäyttämöillä Tallinnassa ja Tartossa? Mikä on seuraava?

---

Louhi: Mutta sielläkin [Jämissä] on paljon niitä, joille mullikan myynti tänään on tärkeämpää kuin heimojemme voitto huomenna. Ja niin on kaikkialla. Lembitulla on vastassaan räme. Tiedäthän, että sieltä ei kaiku vastaa, huutakoon sinne vaikka kuinka kaunis ääni.

Lembitu, 3. näytös

---

Jämin Karhu: Tuosta tunnen suomen heimon. Kun muut kysyvät: voitanko? Kysymme me: olenko oikeassa?

Lembitu: Se onkin kaikista kysymyksistä tärkein – kysymysten kysymys. Se on vain niin vaikea.

Lembitu, 4. näytöksen loppu

---

P.S. Mistä hätkähdyttävä ”Karma”? – Kirjailijanimi Johannes Karma esiintyi ensi kerran teoksessa Maailman loppu : Romaani ankarasta elämästä avaruudessa. WSOY:n vuonna 1921 kustantama ”tieteellinen  mielikuvitusromaani” kuvaa ilmaston­muutosta, pakolaisuutta ja voimavarojen rajallisuutta. Rauhala oli aikaansa edellä ja myös Suomen ensimmäisiä scifi-kirjailijoita.

---

11.12.2019

Siihen aikaan kun ”Pohjolan satakieli” viron kielen Tarton yliopistoon salakuljetti…

”Suuressa juhlasalissa ei ollut viron kieli vielä kaikunut, ei sanassa eikä laulussa. Nyt veljeskansan kuuluisin tytär päästi vironkielisen laulun siellä helkkymään…”

---

Yhteyksiä aikajanalla | Seosed ajateljel

• 1199 – Liivinmaan piispaksi Albert von Buxhövden. Saksan kuningas Filip Schwabenilainen vahvistaa hänen pyynnöstään Liivinmaan aseman paavin suojelemana ristiretkikohteena, jonne lähtö takaa täyden syntien anteeksiannon yhtäläisesti kuin ristiretki Jerusalemiin.
• 1200 – Saksalaiset kutsuvat Kaupon ja muita liiviläisten vanhimpia yhteisiin juominkeihin, ottavat nämä kiinni ja vapauttavat panttivangeiksi annettuja ylhäisiä poikia vastaan. Paavi Innocentius III antaa Liivinmaan ristiretket laillistavan bullan.
• 1201 – Piispa Albert perustaa Riian, siirtää sinne piispanistuimen Ykskylästä (Ikšķile) sekä omistaa kaupungin piispankirkon ja koko Liivinmaan Jumalanäidille Marialle.
• 1203 – Ristiretkeläisten ja saarelaisten meritaistelu Gotlannin luona.
• 1203–1204 – Kaupon Rooman-matka.
• 1206 – Kauppo hyökkää aiempaa linnaansa Turaidaa vastaan.
• 1207 – Liiviläisten maa on kastettu. Kolmannes maasta kalparitareille.
• 1208 – Virolaisten käännytys alkaa. Kalparitarit tekevät sotaretken Ugandiin (Kaakkois-Viroon) ja polttavat Otepään linnan. Lättiläisten verinen sotaretki Sakalaan (Viljandin seudulle).
• 1210 – Ristiretkeläiset lyödään Jumarajoella (Valmieran seudulla). Kaupon poika ja vävy kaatuvat.
• 1211 – Kristittyjen ja Kaupon sotaretket Soontaganaan (Pärnun seudulle) ja Sakalaan. Viljandin linnan piiritys ja polttaminen. Sakalalaiset pakotetaan kristinuskoon. Virolaiset suunnittelevat yhteistä hyökkäystä Riikaan ja Liivinmaalle, minkä estämiseksi Kauppo ja kalparitarit hyökkäävät Sakalaan. Kostoiskussa Jumarajoelle ensi kerran Sakalan vanhimpana Lembitu. Kalparitarien, Kaupon ja lättiläisten sotaretki Lembitun kylään. Useita sotaretkiä molemmin puolin.
• 1212 – Ensimmäinen ristiretki Järvamaalle. Lembitu surmaa Sakalaan lähetysmatkalle tulleen pappi Salomonin seurueineen. Venäläisten sotaretki Viroon, jota Lembitu käyttää hyväkseen ja ryöstää Pihkovan. Liiviläisten ja lättiläisten hankkeita saksalaisia vastaan. Kauppo välittää keskinäisissä kahakoissa, mutta jää uskolliseksi kristityille. Liiviläislinnoja poltetaan.
• 1215 – Ensimmäinen ristiretki Ridalaan (Läänemaalle). Sakalan linnan valloitus. Lembitu ja muut linnan vanhimmat kastetaan ja viedään Liivinmaalle, josta he pääsevät palaamaan omia poikiaan vastaan. Saksalaisten ja lättiläisten tuhoretket Ugandiin, jonka väestö ottaa rauhanehtona kasteen, samoin tekevät sakalalaiset. Saarenmaalaiset uhkaavat Riikaa laivastollaan.
• 11.–30.11.1215 – Rooman 4. lateraanikonsiili. Piispa Albert pyytää kirkolliskokouksessa paavia, joka suojelee Jerusalemin pyhää maata kuin Pojan maata (terra filii), suojelemaan Liivinmaata kuin Äidin maata (terra matris). Sanat toistaen paavi antaa lupauksensa ja vapauttaa synneistä kaikki Liivinmaalle lähtevät ristiretkeläiset. Konsiilin asiakirjat eivät tunne tapausta.
• 16.7.1216 – Paavi Innocentius III:n kuolee, seuraajaksi Honorius III.
• 15.8.1216 – Ristiretkeläiset tunkeutuvat Harjumaalle eli Raplamaan nyky­ma­akuntaan. jonka Raikkülaan kaikilla ympärillä asuvilla heimoilla on tapana kokoontua vuosittain käräjille. Nyky-Harjumaa vastaa osapuilleen Rävalan muinaismaakuntaa. Kristityt sopivat Viron jakamisesta: yksi kolmannes Riian piispalle, toinen Viron piispalle ja kolmas Kalparitaristolle.
• 21.9.1217 – Matinpäivän eli Paalajoen taistelu. Lembitu ja Kauppo kaatuvat. ”Taisteluun jälkeen sotajoukko eteni Lembitun kylään ja viipyi siellä kolme päivää. Sieltä he lähettivät liiviläisiä ja lättiläisiä hävittämään ja polttamaan ympäröiviä seutuja. Lembitun veli Unnepewe (oletettu Õnnepäev, Karmalla Onnipäivä) tuli eloonjääneiden kanssa pyytämään rauhan uudistamista.” Rauhan ehtona sakalalaiset luovuttavat panttivankeja ja sitoutuvat kristinuskoon.
• 1219 – Tanskan kuninkaan Valdemar II Sejrin sotaretki Rävalaan. Joukot leiriytyvät Lindaniseen, jossa muinoin oli ollut rävalalaisten linna. Lätin Henrikin kronikan mukaan rauhanneuvottelut johtavat virolaisille tappiollisen taisteluun. Tanskalaiset rakentavat Lindanisen paikalle, nyky-Tallinnaan oman linnansa. Myytti Tanskan lipun putoamisesta taivaalta taistelun aikana on 1500-luvun perua ja liitetty alkuaan Viljandissa vuonna 1208 käytyyn taisteluun.
• 1222 – Ugandilaisten ja sakalalaisten peräkkäiset ryöstöretket Inkerinmaalle. Saarenmaalaiset valloittavat Tanskan kuninkaan linnan ja karkottavat kristityt alueeltaan.
• 1222–1224 – Virolaiset kapinoivat tanskalaisten ja ritarikunnan ylivaltaa vastaan.
• 1224 – Tarton linna ja virolaisten liittolainen, venäläinen ruhtinas Vjatško kukistetaan.
• 1227 – Muhun linna kukistuu, Valjala antautuu ja koko Saarenmaan alistuu.
• 17.1.1229 – Liivinmaan piispa Albert kuolee Riiassa.

---

Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo

Kirjallisuus | Kirjandus

1. Läti Hendriku Liiwi maa kroonika ehk Aja raamat. Esimene wihk (1185–1208. a). Kaupo (?) ristimine. Alberti esimene aasta. ”Kes Liiwi maale lähäwad, niisamma püha isa kaitsmise al seisawad ja täieliku pattude andestamise osalised on, kui need, Jeruusalemma rändawad.” Kaupo teekond Saksa maale ja Rooma paawsti juure. Tõlkija Jaan Jung. Tartu: Laakmann 1881
2. Läti Hendriku Liiwi maa kroonika. Teine wihk (1208–1212. a). Eestlaste sõasõit Toreidasse. Kristlaste sõasõit Eestlaste maale (Lembitu küla). Preester Saalomon saadetakse Sakala maale; Lembit tapab teda ja weel teised ära. Lembit riisub Pihkwa ära. Laakmann 1881
3. Läti Hendriku Liiwi maa kroonika. Kolmas wihk (1212–1218. a). Sakala Lembitu kantsi Leole äravõtmine. ”Ristit sai Lembitu, see päris taganeja, kõige teistega.” – ”Lembitu, teistega, kes, kui nemad oma pojad pandiks olivad annud, oma kodumaale tagasi saivad saadetud.” Kontsilium Roomas. ”Palästiina maa oli paawsti poolest Pojale (Jeesusele) ja Liivi maa emale (neitsi Maarjale) antut ja pühitsetut.” Liiwi sõawägi wõidab Sakala Eestlased ära. Lembit langeb. ”Nende ülem ja wanen wõls Lembit, kutsus kõiki kõikide maade seest, ja siis tuliwad ka nende juure niihästi Rotalialaised kui Harilaised, niihästi Wirulased kui Talinlased, Järwlased ja Sakalased, ja neid oli kuus tuhat paganat.” Kaupo surm. Laakmann 1883
4. A. H. Snellman (Artturi Heikki Virkkunen), Itämeren suomalaiset itsenäisyytensä aikana. ”Että Nestorin Jam’ on sama kansa kuin hämäläiset, on ensiksi [A. C.] Lehrberg todistanut [Über die Wohnsitze der Jemen, 1816]. [Anders Johan] Sjögren taas koettaa varsinkin paikannimillä näyttää toteen, että jäämit ainoinaan ovat asuneet Pohjois-Venäjällä aina Petšora-virtaan saakka idässä [Über die älteren Wohnsitze der Jemen, 1831].” Väitöskirja. Suomen Yliopisto. SKS 1894
5. A. H. Virkkunen, Itämeren suomalaiset saksalaisen valloituksen aikana 1159–1220. Historiallinen tutkimus. Suomen muinaismuisto-yhdistys, SKS 1907
6. Jäämit on muinaishämäläisten nimitys, joka on suomeen tullut luultavasti kirjallista tietä lähinnä ruotsin- ja saksankielisestä historiallisesta kirjallisuudesta. – Ristiretkikunnassa, jonka Novgorodin ruhtinas Aleksanteri v. 1240 voitti Nevajoella, mainitaan svealaisten ja norjalaisten ohella osanottajina ”Jäämi” (Jemj) ja ”Suomi” (Sumj, s. o. Varsinais-Suomen miehet). – Vanhain suomenmielisten periaatteita kannattavat ns. kansallismieliset nuorisoseurat ovat paikoittain Hämeen läänissä omaksuneet jäämien nimen. Tietosanakirja 3. Tietosanakirja-Oy 1911
7. K. N. Rauhala, Kuningas, piispa ja narri. ”Liivin kuningas Kauppo katseli Ykskylän ja Riian kirkkojen takana punertavaa taivasta…” Helsingin Sanomain viikkoliite 3. ja 10.8.1930
8. Johannes Karma (K. N. Rauhala), Lembitu. Viisi näytöstä (7 kuvaelmaa). Porvoo: WSOY 1931
9. Werner Söderström Oy:n näytelmät. Selostava luettelo 1932
10. K. N. Rauhala, Politiikan voimamiehiä. Caesar, Cromwell, Napoleon, Lincoln, Bismarck, Lloyd-George, Gandhi, Kemal [Atatürk], Mussolini, Hitler, Lembitu, Snellman. WSOY 1934
11. Bernhard Estlander & Eero Hietakari, Jokamiehen Maailmanhistoria. S. 493–495: Suomen­sukuisten kansojen uljas vastarinta. Veljesotaa Baltiassa (Kauppo ja Lembit). WSOY 1944
12. Sukev Vahtre, Muinasaja loojang Eestis. Vabadusvõitlus 1208–1227. Olion 1990
13. Henrikin Liivinmaan kronikka. Heinrici chronicon Livoniae. SKS 2003

Lehdistö aikajärjestyksessä | Ajakirjandus ajalises järjestuses

1. Julius Krohn, Henrik Lättiläisen kertomukset liiviläisten ja virolaisten tavoista. ”Liiviläinen Kauppo Toraidan maakunnassa, jota Henrik Lättiläinen joskus kuninkaaksikin nimittää. Samoin myös Lemmitty (Lembitu) Sakkalassa.” Kirjallinen Kuukauslehti 5/1879
2. Julius Krohn, Virolaisten historialliset runot. ”Huomattava on, että kaikissa virolaisissa sota­runoissa aina puhutaan suomalaisten avusta, jotka myös v. 1343 viimeisen suuren virolais­kapinan aikana olivat tulossa, vaan joutuivat liian myöhään.” Suomen Kuvalehti 15.5. ja 1.6.1879
3. Johannes Karma: Maailman loppu. Ensimmäisen kerran suomalainen kirjailija – salanimi – nyt esiintyy tieteellisen mielikuvitusromaanin [scifi!] kirjoittajana. Uusimaa 16.12.1921
4. T. J. V., Mielenkiintoinen esikoisteos. Johannes Karma: Maailman loppu. Romaani ankarasta elämästä avaruudessa. Karjalan Aamulehti 23.12.1921
5. Lauri Kettunen, Kauppo ja Lembit. Hakkapeliitta 26.11.1927
6. Soome [Rauhala] perekond otsib rahulikku suwituswõimalust. Päewaleht 29.5.1929
7. E. T. K. peakoosolek Pärnus. Väinö Tanner ja K. N. Rauhala. Postimees 23.6.1929
8. Urho Toivola, Pärnu Soome–Eesti ühistöö arendajana. ”Pojaga oli ta [K. N. Rauhala] matkanud läbi Eesti ja käinud vanu paganaaegseid kantse vaatamas. Postimees : Pärnu valjaanne 8.8.1929
9. K. N. Rauhala, Suomalaisten kansojen muinaisen murhenäytelmän tanterilla. (Kirje Virosta.) Innoituksen lähde Muhun vallimäellä. Helsingin Sanomat 11.8.1929
10. K. N. Rauhala, Edelleen muinaisen murhenäytelmän tanterilla ja Viron leipämailla. (Kirje Virosta.) Lembitun jäljillä muinaisessa Sakalassa. Helsingin Sanomat 11.8.1929
11. Kogu maailmas harwa on kohti nagu Muhus ja Saares. K. N. Rauhala. Meie Maa 14.9.1929
12. K. N. Rauhala, Vanhoja valleja ja muinaisia muureja. Suomalainen Suomi 12, 1929
13. Johannes Karma (K. N. Rauhala), Itämerensuomalaisten vanhan vapaudenajan viimeinen sankarikuningas. Kansan Kuvalehti 23.10.1931
14. Lembitu. WSOY:n mainos. Suomen Sosiaalidemokraatti 4.11.1931
15. ”Laula, laula, pappi.” Vanhin muistiin kirjoitettu suomenkielinen lause. Henrik Lättiläisen kronikasta Lembitu-näytelmän taustana. Aamulehti 5.11.1931
16. Alb. K. (Albert Kivikas), Johannes Karma: Lembitu. Päewaleht 11.11.1931
17. H. V., Johannes Karma: Lembitu. Suomen Sosialidemokraatti 12.11.1931
18. O. A. Kallio, Historiallinen heimonäytelmä. Aamulehti 20.11.1931
19. V. S., Kaunokirjallista heimohistoriaa. Ylioppilaslehti 21.11.1931
20. Lembitu-näytelmä Virossa. ”Mainittakoon lisäksi, että Tallinnan Estonia-teatteri on tiedustellut näytelmän esitysoikeutta.” Helsingin Sanomat 22.11.1931
21. Lauri Haarla, Yhteissuomalainen näytelmä. Ajan Sana 24.11.1931
22. Lauri Viljanen, Draama Lembitusta. Helsingin Sanomat 30.11.1931
23. T. I. Wuorenrinne, Hyvä esikoisnäytelmä. Työläisopiskelija, joulukuu 1931
24. P–o, Historiallinen murhenäytelmä. Lembitu. Turun Sanomat 6.12.1931
25. Helgemale tulewikule ühes Soome rahwaga. Aktus Soome wabariigi aastapäewa puhul.. Magister K. N. Rauhala pidas eesti keeles pidukõne. Päewaleht 8.12.1931
26. Soome riigipüha Tallinnas. ”[Rauhala] algas juba kauge mineviku kirjeldamisega, puudutades sellejuures ühiseid kokkupuuteid Eesti ja Soome vahel.” Postimees 8.12.1931
27. Soomelahe põhjapoolgi õhk natuke tiheneb. K. N. Rauhala: ”Olin ’Estonia’ teatris, nägin seal ’Neli kuningat’ – see on kui märgutuli praeguses hämaruses.” Ühistegelised Uudised 12.12.1931
28. Lauri Viljanen, Suomalainen Lembitu-draama. Naamio 2/1932
29. Heimohistoriaa ja puolustustahtoa. Johannes Karma: Lembitu. Suomen Heimo 30.3.1932
30. Arvi Kivimaa, Johannes Karma: Lembitu. Valvoja-Aika 10/1932
31. Otto Al’-Anttila, Liina Reiman, Viron suuri näyttelijätär. Aamulehti 6.11.1932
32. ”Lembitu” soome arvustuse valgustuled. Kaja 22.2.1933
33. J. Karma ”Lembitu” esietendus ”Vanemuises”. Postimees 23.2.1933
34. ”Lembitun” ensi-ilta. Riigivanem ja hallituksen jäsenet läsnä Estoniassa. Aika 24.2.1933
35. Bernhard Linde, Pidulik etendus ”Estonias”. Kaja 25.2.1933
36. Albert Kivikas, ”Lembitu” pidulik esietendus ”Estonias”. Päewaleht 25.2.1933
37. ”Lembitu” pidulik esietendus ”Estonias”. Waba Maa 25.2.1933
38. Johannes Karman ”Lembitu” esitetty Virossa. Erikoisesti US:lle. ”Viron historian kannalta liian fantastinen ja outo. Pitkäveteisiä kohtia ja liian pitkä.” Uusi Suomi 25.2.1933
39. V. K., ”Lembitu” – ”Estonias”. Postimees 26.2.1933
40. A. T–r, ”Lembitu”. Vanemuises. Herold 26.2.1933
41. Hesekiel (Heikki Välisalmi), Runoiltu on taas näinä päivinä Suomenlahden molemmin puolin. Henrik Visnapuun juhlaruno Yrjö Jylhän suomentamana. Suomen Sosialidemokraatti 26.2.1933
42. ”Lembitu”. Pildil Louhi lööb noa selga Kaupole. Esmaspäev 27.2.1933
43. Johannes Karma (K. N. Rauhala), ”Lembitun” taustasta. Naamio 1/1933
44. R. J. (Richard Janno), Julius Põdra juubeliõhtu. Etendati ”Vanemuises” Johannes Karma näidendit ”Lembitu”. Postimees 1.3.1933
45. Tristan (Richard Janno), Kevadest, kaikakeisrist ja Lembitust. Postimees 2.3.1933
46. Henr. V. (Henrik Visnapuu), Johannes Karma ”Lembitu” ”Wanemuises”. Waba Maa 2.3.1933
47. Juhan Libe, Karma ”Lembitu” ideoloogia. Waba Maa 2.3.1933
48. Viisitoistavuotias Viro. Suomen Kuvalehti 11.3.1933
49. Estonia teater. Viimast (8.) korda alandatud hindadega ”Lembitu”. Päewaleht 20.3.1933
50. Karman ”Lembitusta” ei Virossa pidetä. Uusi Suomi 8.4.1933
51. M. R., Tallinnan teatterielämää. ”Virolainen arvostelu vaatii [Lembitulta] nimenomaan historiallista todenmukaisuutta.” Helsingin Sanomat 9.4.1933
52. Joh. Karma ”Lembitu”. Kolmandal kevadpühal [18.4.] viimast korda. Postimees 14.4.1933
53. Lembitlane, Kirjanikud Lembitu naistega hädas. Nool 15.4.1933
54. K. V. Kaukovalta & Kaarlo Tiililä, ”Jäämit”. Jäämivala. Aamulehti 16.4.1933
55. Särev loobus Lembitu naistest. Uuteks võistlejateks Pert ja Adson. Nool 22.4.1933
56. Johannes Karman ”Lembitu” Eestissä. Kansan Kuvalehti 28.4.1933
57. Pikkupaloja Suomi-Filmistä. ”Eestin etevin näyttelijä Ants Lauter esiintyy merielokuvassa VMV6, jossa hän esittää pirtulaivan kapteenia.” Suomi-Filmin Uutisaitta 2/1936
58. K. N. Rauhala. 1887–1937. Suomen Osuustoimintalehti 3/1937
59. ”Elanto” lehe peatoimetaja K. N. Rauhala ♱. Ühistegelised Uudised 9.4.1937
60. Aleksis Rannit, Rein Sarvesaare ajalooline näidend ”Kaupo”. Kaunis Kodu 2/1938
61. A. V., Kas Kaupo oli reetur või võitleja rahva parema tuleviku eest? Kõnelusi ”Kaupo” autori Rein Sarvesaarega [majandusminister Leo Sepp]. ”Liivlaste nimi jäägu ajaloosse sellisena, nagu nad olid: meresõitjad ja kaupmehed, uhke ja ärgas eesti hõim, vastuvõtlik kõigile, mis kõrgeim ja parim ning esimesed, kes tõeliselt tõid Euroopa kultuuri Baltimaile.” Uus Eesti 3.3.1940
62. Evald J. Voitk, ”Kaupo” uued vaatekohad ajaloole. Tallinna Töölisteater. Rahvaleht 6.7.1940
63. Avati monument muistse Sakalamaa kaitsjatele. Tee Kommunismile, Viljandi 23.9.1969
64. Paul Alvre, Eesti ja liivi keeleaines Henriku Liivimaa kroonikas (I). Laused ja üksiksõnad. (II) Isikunimed. Keel ja Kirjandus nr. 6 ja 9, juuni ja september 1984
65. Kellele kuulub Maarjamaa? Läti ajalugu ilmus eesti keeles. Vaba Eestlane, Toronto 23.4.1996
66. Tõnu Kukk, Olustvere ümbrus on jätnud Albert Kivika loomingusse kindlaid märke. ”Lõhavere linnamägi, Lembitu linnus, oli noorele Kivikale hästi tuttav, endisest kodupaigast [Suure-Jaani] Olustverest polnud see kaugel. ” Sakala 19.10.2002
67. Vello Sallo, Nimest Maarjamaa. ”Pangem tähele, et Henriku kroonika mingist uue nime andmisest ei räägi. Samuti ei leia me sellest mingit jälge Laterani kirikukogu (1215) dokumentatsioonist. – Aastal 1867 leiame nime Maarjamaa Lydia Koidula luuletuses ’Sind surmaniä. Kas see oligi nime esmamainimine trükisõnas?” Eesti Kirik 29.1.2014
68. Vello Sallo, Maarjamaa lugu. ”Aastal 1937 ilmus Leo Sepa (1892–1942) kirjutatud näidend ’Kaupo’, kus Lembitu on tagurlik kolkapatrioot ja orjapidamise eest võitleja, Kaupo aga edumeelne eurooplane ja vabaduseapostel.” Eesti Kirik 27.8.–22.10.2014
69. Toomas Hiio, Meie riigi saja aasta juubelist ja Eesti Vabariigi aastapäeva tähistamisest sõjaeelsel ajal. ”23. veebruaril esietendati ’Vanemuises’ ja 24. veebruaril [23.02.] ’Estonias’ soome kirjaniku Johannes Karma (K. N. Rauhala) näidendit „Lembitu“, mis ei saanud küll pöördelise tähtsusega verstapostiks Eesti teatriloos, kuid annab meile aimu sellest, kust 1930. aastate alguses hakati otsima Eesti omariikluse juuri.” Tuna nr 2, juuni 2017
70. Jaak Allik, Tule, uus Maa, tule, uus Taevas! Toomteatri ja ERMi ”Kaupo ja Lembitu”, autor Rein Sarvesaare [”Kaupo”], autor ja lavastaja Jaan Tooming. Sirp 11.10.2019
71. Anne Ainz, Näidendi „Kaupo” autori  [Leo Sepp] ja illustraatori traagiline elusaatus. Hiljuti tõi lavastaja Jaan Tooming esmaesituses lavale näidendi ”Kaupo ja Lembitu”, mis oli algselt kirjutatud 1937. a-l Rein Sarvesaare pseudo­nüümi all. Kultuur ja Elu 4.12.2019
72. Pekka Linnainen, Mistä tuli Viron markka – ja miksi Viron kruunu? Leo Sepp [näytelmä­kirjailija Rein Sarvesaare] Viron rahanuudistajana. Estofennia 24.2.2021
73. Tarvo Madsen, Lembitu pealuu otsingud ei kandnud vilja. Postimees 21.12.2022