Nimet graniittipaasilla – Viron vapaussodan vapaaehtoisten veljeshaudat Helsingissä

Viron vapaussoturien hautamuistomerkit Vanhassa kirkkopuistossa (1923) ja Hietaniemen hautausmaalla (1921).

Sata vuotta sitten Helsingin Hietaniemessä ja Vanhassa kirkkopuistossa saatettiin hautaan Viron vapaussodassa kaatuneita. Vain kuudessa viikossa – tammi-maaliskuussa 1919 – sai kahdessa veljeshaudassa leposijansa 35 miestä. Keitä he olivat ja miksi sankarihautoja on kaksi?

Suomalaiset vapaaehtoiset lähtivät Viron vapaussotaan kahtena sotilasyksikkönä. Pohjois-Virossa taisteli ruotsalaisen Martin Ekströmin johtama 1. suomalainen vapaajoukko, joka tunnettiin Narvan valloitukseen saakka Ekströmin pataljoonana. Tulikasteen se sai 8. tammikuuta Kahalan taistelussa, vajaa 50 km Tallinnan itäpuolella. Toisen yksikön, virolaisen Hans Kalmin johtaman Pohjan Poikain rykmentin tulikaste koitti vasta 31. tammikuuta Pajun taistelussa, lähellä Valgan kaupunkia.1

Kahalassa kaatuneen Artturi Liikasen henkilö- ja hautaustietoja Lempi Ahlan kirjaamana.

Vapaaehtoisjoukot koottiin muodollisesti valtiosta vapaan Viron avustamisen päätoimikunnan nimissä. Se perusti erillisen kaatuneiden huoltokomitean, jonka jäsenet hoitivat vainajien tunnistamisia ja hautauksia sekä yhteyksiä omaisiin myös haavoittuneiden osalta.

Kaatuneiden taustatietoja kokosi komitean jäsenistä kirjailija Lempi Ahla, jonka ahkeruutta ja keräämiä kuvia tämäkin kirjoitus saa kiittää. Hänen henkilökuvauksiinsa sisältyvät myös tunnistamisen ongelmat ja epävarmuudet. Perheen kautta Ahlalla oli Viron retkeen myös erityinen näkökulma, sillä hänen vuotta nuorempi veljensä oli 1. suomalaisen vapaajoukon 1. komppanian päällikkö, kapteeni Anto Eskola, joka jäi sodan historiaan ”Narvan valloittajana”. Pienehköä kaatuneiden huoltokomiteaa vahvisti myös heidän äitinsä Maria Eskola.2 3 4

Tulikasteen sankarivainajat saavat leposijansa Hietaniemestä

Kahalan taistelussa kaatui kolme miestä ja neljäs menehtyi sairaalassa. He kaikki kuuluivat Eskolan komppaniaan, joka toimi suomalais-virolaisen operaation iskujoukkona. Kahalanjoella eli Loojoella se kohtasi hyvissä asemissa olevan vihollisen, jonka piti tiedustelun mukaan olla perääntynyt. Kaatuneet olivat tamperelainen sähköasentaja Julius Brander, anttolalainen talollisen poika Artturi Liikanen ja merimies Knut Nilsson, joka oli komppaniaan värväytynyt Ruotsin kansalainen. Hän oli syntyisin Kalmarin läänin Vimmerbystä ja sikäläisissä lähteissä tunnettu sukunimellä Nordstrand.5 6 7

Brander, Liikanen ja Nilsson haudattiin 22. tammikuuta juhlallisesti Helsingin uudelle hautausmaalle, joka nyttemmin tunnetaan Hietaniemen hautausmaan uutena alueena. Pohjan Poikien kunniavartio ympäröi avointa yhteishautaa, jonne kolme valkoista arkkua oli kannettu ennen surujuhlaa. Haudalle laskettiin mm. Viron konsulaatin ja kenraali Mannerheimin seppeleet. Juhlapuheen piti avustamisen päätoimikunnan puheenjohtaja O. W. Louhivuori, joka totesi ihmishengen näyttävän pieneltä ”niiden saavutusten rinnalla, joita Suomen ja Viron vapaustaistelu koko ihmiskunnalle voi tuottaa”. Puheen hän päätti ruotsiksi kiittäen Knut Nilssonia, ”jota Suomen kansa suree kuin omaa poikaansa”.8

Georg Långström, 18 vuotta, Svenska lyceumin oppilas

Kahalan taistelussa vakavasti haavoittunut helsinkiläinen konttoristi Elis Minkkinen menehtyi jo 13. tammikuuta Tallinnan Greiffenhagenin sairaalassa. Leposijan hän sai 16. helmikuuta Vanhasta kirkkopuistosta, kuten myös tiedusteluosaston sotilas Erik Rantanen, joka oli kaatunut jo 11. tammikuuta Haljalan pitäjän Kärmun kylässä, 35 km Kahalan itäpuolella. Hän oli sekatyömies Helsingin Pitäjänmäestä.

Lyseolainen haudataan partiolaisten sankarina

Seuraavat miestappiot Ekströmin pataljoona koki vasta 18. tammikuuta, samana päivänä, jonka iltana Narvan kaupunki oli jo valloitettu. Tätä oli edeltänyt hyvin onnistunut maihinnousu Utriaan – noin 20 kilometrin päähän Narvasta. Vasta sitä seuranneissa taisteluissa kaatui, katosi tai haavoittui kuolettavasti yhteensä 11 miestä. Varsinaisen Narvan kaupunkialueen valloitus ja puhdistus sujui menetyksittä.

Näistä miehistä kolmen kohtaloksi koitui ansalta vaikuttava partioretki. He kuuluivat ruotsinkielisistä koottuun 4. komppaniaan. Tehtävänä oli noutaa tavarakuorma, jonka vihollinen oli talonpoikien mukaan jättänyt Repnikin eli Hiiemetsan kartanolle. Tosiasiassa miehiä odotti vihollisjoukko, jonka avaamassa tulessa kaatuivat porvoolainen renki Erik Eriksson ja helsinkiläinen sähköasentaja Ernst Johansson. Vakavasti haavoittui Helsingin ruotsalaisen lyseon oppilas Georg Långström, joka kuoli 21. tammikuuta vammoihinsa sairaalassa. Hänen ruumiinsa haettiin 28. tammikuuta Tallinnasta ja haudattiin jo 2. helmikuuta kolmen Kahalassa kaatuneen viereen. Johansson sai 16. helmikuuta viimeisen leposijansa Vanhasta kirkkopuistosta, mutta Erikssonin ruumis jäi kadonneeksi.9

Georg Långströmin saattoivat lepoon Helsingin partiojärjestöt, sillä hän oli toiminut hyvin aktiivisesti Toimen Pojat -lippukunnassa. Saattokulkue lähti vainajan kodin luota Katajanokalta. Suojeluskunta- ja luokkatoverit kantoivat arkun hautaan, jolle Viron hallituksen nimissä laski seppeleen konsuli Eduard Schwalbe. Taistelutoverien tervehdyksen toi Anto Eskolan johtama lähetystö. 18-vuotiaana kaatuneen Långströmin sankaruudesta kirjoitettiin useissa lehdissä, erityisesti ruotsinkielisissä.10 11 12 13 14

Läheisemmän näkökulman antoi Lempi Ahlan merkintä: ”Långström oli äitinsä ainoa poika, ollen samalla hänen turvansa ja ainoa tulevaisuuden toivonsa. Äidin suru olikin aivan lohduton.”

Viron hallitus lupaa muistomerkin – ja ministeriö antaa hautapaikan

Långströmin hautajaisten alla julkistettiin suunnitelma toisesta veljeshaudasta. Lehdet kertoivat 30. tammikuuta, että Viron hallitus oli antanut Viron avustamisen päätoimikunnan puheenjohtajalle lupauksen ”muistomerkin pystyttämisestä Suomen vapaaehtoisten apuretkikuntaan kuuluvien kaatuneiden haudalle, mikäli kaatuneet tulevat haudatuksi yhteiseen veljeshautaan joko Virossa tai Suomessa”. Toimikunta oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin hautapaikan saamiseksi Helsinkiin.15

Vanhan kirkkopuiston ensimmäinen surujuhla 16.2.1919. Lähde: Museovirasto – Musketti

Päätoimikunta tähtäsi Vanhaan kirkkopuistoon, jossa olivat myös Helsingin valtauksen yhteydessä, huhtikuussa 1918 kaatuneiden valkoisten ja saksalaisten sankarihaudat. Kirkollis- ja opetusministeriöltä suostumus saatiin lähes välittömästi, 1. helmikuuta, samoin kirkkoherralta, mutta ei kaupunginvaltuustolta, mikä piankin kostautui.16 17

Luovutus herätti arvostelua. Kärjekkäin oli iltapäivälehden Dagens Press toimittaja Max Hanemann eli pakinoitsija Lucas, jonka mielestä näiden toisessa maassa kaatuneiden teoilla ollut mitään tekemistä Helsingin kanssa.18 19 20

Veljeshauta oli tarkoitettu kaatuneille, joita omaiset eivät välttämättä halunneet perhehautaan tai kotipitäjänsä multaan. Heitä kehotettiin seuraamaan uutisia kaatuneista, käymään tunnistamassa vainajia Helsingin Katajanokan varranttimakasiinissa ja ilmoittamaan tahtonsa. Kaikkia omaisia ei tavoitettu, jolloin haudattava pyrittiin tunnistamaan tavaroistaan tai aseveljien avulla.21 22 23

”Sankat kansanjoukot täyttävät Vanhan kirkon puiston”

”Talvisen auringon kirkkaana sädehtiessä täyttävät hautajaishetken lähestyessä klo 2 päivällä sankat kansanjoukot Vanhan kirkon puiston ja läheiset kadut. Avonaisessa veljeshaudassa kirkkotarhan Yrjönkadun puoleisessa osassa lepäävät sankarivainajat valkeissa, kukitetuissa arkuissaan. Arkku arkun vieressä.” Näin kuvaili Vanhassa kirkkopuistossa sunnuntaina, 16. helmikuuta järjestetyn ensimmäisen surujuhlan alkutunnelmia Uuden Suomen Iltalehti laajassa artikkelissaan.24 25

Sigurd Ahlström, lakitieteen ylioppilas, jonka luoti kaatoi 18. tammikuuta Laagnan taisteluissa. Atelier Nyblin

Monituhatlukuiseksi mainitulle yleisölle puhuivat Viron tasavallan ensimmäinen diplomaattinen edustaja Oskar Kallas ja Viron avustamisen päätoimikunnan varapuheenjohtaja, kirjailija Santeri Ivalo. Musiikista vastasivat Kaartin soittokunta ja Ylioppilaskunnan Laulajat.26 27 28

Hauta peittyi kukkatervehdyksiin Suomesta ja Virosta – seppeleensä oli lähettänyt myös valtionhoitaja Mannerheim. Helsingin virolaisen seuran seppeleen laski asianajaja Ernst Murrik, kirjailija Hella Wuolijoen isä, joka totesi puheessaan nuorille sankareille, että ”heidän vuodattamansa veri oli pannut alulle kauan uneksitun Suomen sillan, eikä heidän muistonsa tule unohtumaan niin kauan kuin Virossa yksikin sydän sykkii”.

”Tilaisuuden päättyessä on lyhyt, kirkas talvinen päivä jo hämärtynyt illaksi. Mutta surujuhlasta osaa ottaneiden veljeskansojen edustajat poistuvat mielessään tietoisuus siitä, että kauan kärsineille heimo­kansoille nyt on koittamassa kalliisti ostettu yhteisen vapauden valoisa huomen.” – Näihin näkymiin Iltalehti päätti kuvauksensa.

Viimeiseen lepoon saatetaan 16 sankarivainajaa – ja seitsemästoista

Surujuhlassa hyvästeltiin 16 sotilasta, joista kolmetoista oli taistellut 1. suomalaisen vapaa­joukon riveissä, mukana aiemmin mainitut Elis Minkkinen, Erik Rantanen ja Ernst Johansson.

Muut olivat: Hjalmar Välimaa, kersantti Lappajärveltä; Johannes Backlund, työmies Vöyristä; Jarl Dammert, vääpeli Maarianhaminasta; Sigurd Ahlström, lakitieteen ylioppilas Helsingistä; Samppa Prättälä Jalasjärveltä; Alvar Tallqvist ja Lauri Pesonen, lyseolaiset Helsingistä; Vilho Latvanen, konttoristi Helsingistä; Valdemar Rytkönen, viilari Helsingistä, ja Henrik Tallberg, vahti­mestari Pusulasta, joiden kaikkien taistelijan tie päättyi Narvan seudulla. Seitsemän ensimmäistä kaatui 18. tammikuuta – kuten myös Johansson ja Hietaniemeen haudattu Georg Långström.29

Hjalmar Välimaa tunnistettiin valokuvasta vasta hautajaisten jälkeen. Tiedustelijaosaston päällikkö, ratsumestari Erkki Varmavuori kertoi, kuinka Välimaa oli hänen vierellään ja äkkiä vaikeni kuulan lävistettyä sydämen. He olivat vain 400 metrin päässä Narvan esikaupungeista. Välimaa oli Vöyrin sotakoulun päättäneitä aliupseereita, kuten myös Kahalassa kaatunut Artturi Liikanen.30

Riigivanem Konstantin Päts kunniakäynnillä 15.5.1922. Museovirasto – Musketti

Backlund, Dammert ja Tallqvist joutuivat vihollisen yllättämiksi vartiotehtävissä Utrian maihin­nousun jälkeen. Ahlström ja Prättälä kaatuivat lähellä Narvan maantietä, Laagnan kartanon luona käydyissä taisteluissa, Ahlström rautatietä katkaisemaan lähetetyssä partiossa.31

Lauri Pesonen ei saanut kaatua tasavertaisessa taistelussa. Hän oli uhkarohkeassa taisteluinnossaan jäänyt vangiksi ennen Kahalan taistelua, mistä lehdet olivat jo kertoneet värikkäästi. Ilmeisesti vihollinen kuljetti perääntyessään vankia mukanaan. Sotilaiden kerrotaan löytäneen Pesosen ”vielä lämpimän ruumiin” kartanon läheltä.32 33 34

Latvanen, Rytkönen ja Tallberg kuolivat vasta Narvan valloituksen jälkeen. Latvanen sai surmansa 21. tammikuuta seikkailunhaluisella partioretkellä Narvajoen itäpuolelle, jossa kaatuivat myös helsinkiläinen sähköasentaja Arvo Aaltonen ja karkkulainen poliisimies Paavo Lähteenmäki.

Valdemar Rytkösen elämä päättyi onnettomuuteen – vahingonlaukaukseen 30. tammikuuta. Henrik Tallberg haavoittui kuolettavasti 1. helmikuuta virolaisten johtamassa hyökkäyksessä, jossa katkaistiin rautatie Narvajoen itäpuolelta. Vapaajoukko oli pääosin jo vedetty reserviin Rakveren kaupunkiin, mutta Narvaan vielä jääneistä joukoista noin 40 miestä osallistui taisteluun vapaaehtoisina.35

Kirkkopuistossa lepää kahdeksan Pajun taistelussa 31. tammikuuta kaatunutta tai kuolettavasti haavoittunutta Pohjan Poikien rykmentin sotilasta. Ensimmäisessä surujuhlassa heistä haudattiin kolme: Antti Kärnä, konttoristi Ylistarosta, mutta myös 1. komppanian päällikkö; Otto Snellman, sekatyömies Multialta, ja Ville Haajanen, työmies Uudeltakirkolta. Lisäksi seuraavana päivänä, 17. helmikuuta haudattiin neljäs Pajussa kaatunut: Antti Valtonen, somistaja Viipurista.36

Otto Snellman, joka karkasi Viron vapaussotaan Suomen meriväestä. Iita-äiti sai tietää Oton kuolemasta luettuaan kirkkopuiston surujuhlaa kuvanneen lehtiuutisen.

Sankarihauta joutuu valtuuston hampaisiin

Vanhan kirkkopuiston ensimmäinen surujuhla uutisoitiin tuoreeltaan myös kriittisessä Dagens Pressissä. Tosin viereisellä palstalla lehti kertoi, että Helsingin kaupungin terveydenhoitolautakunta haluaa keskeyttää vapaaehtoisten hautaamiset kirkkopuistoon.37

Lautakunnasta oli sopimatonta, että lasten leikkipaikkana käytettävästä puistosta ollaan muodostamassa yleistä hautausmaata. Se oli tehnyt kaupunginvaltuustolle kirjelmän, jossa sitä kehotettiin ryhtymään toimenpiteisiin kirkollis- ja opetusministeriön luvan purkamiseksi tai ainakin puistoon haudattavien lukumäärän rajoittamiseksi, ”ellei tässä tapauksessa katsota sopivammaksi, että kaikki Viron vapaussodassa kaatuneet suomalaiset haudataan toiseen paikkaan.”38

Valtuusto päättikin esittää hallitukselle, että ministeriön myöntämä lupa muutettaisiin siten, ettei enempää hautauksia sallittaisi. Viron avustamisen päätoimikunta ei jäänyt odottelemaan, vaan kirjasi jo 27. helmikuuta päätöksen luopua kirkkopuiston hautauksista:

”Koska sanomalehdistössä on ollut kirjoituksia, joissa on paheksuttu sitä, että Virossa kaatuneille on hankittu veljeshauta Vanhasta kirkkopuistosta, päätettiin sanomalehdistön kautta saattaa yleisön tietoon, ettei mainittuun veljeshautaan enää kaatuneita haudata.”39 40

Päätöstä ei pantu kuitenkaan heti toimeen, vaan sen sijaan jo vajaan viikon kuluttua järjestettiin vielä toinen suuri yhteishautaus, ja sen yhteydessä lopetuspäätöskin julkaistiin. Järjestelyissä vaikuttaa kiirehdityn, sillä vainajien tunnistamiseen jäi puutteita. Kahdesta nimestä erehdyttiin ja ”eräänä tuntemattomana” haudatun nuorukaisen henkilöllisyys jäi vuosiksi epävarmuuteen.41

Päätoimikunta kiirehtää toiseen surujuhlaan – ja viimeisiin hautauksiin

Vanhan kirkkopuiston toinen surujuhla alkoi keskiviikkona, 5. maaliskuuta kello 2, ja se noudatteli muutoinkin ensimmäisen järjestelyjä. Viron hallitusta edusti nytkin Oskar Kallas, sen sijaan Viron avustamisen päätoimikunnan puolesta puhui Heikki Ritavuori, jonka kohtalo sisäministerinä piirtyi sittemmin poliittiseen historiaamme. Orkesterina oli taas Valkoisen kaartin soittokunta, mutta laulusta vastasi Helsingin Kansallismielisen Nuorison sekakuoro, nykyinen Kansallis-Kuoro.42 43

Vapaudenristi ja 31 sotilaan nimet muistomerkin puiston puoleisella sivulla. Yrjö Häyhän nimi lisättiin jalustaan vasta vuonna 1966.

Surujuhlassa haudattiin 12 sotilasta, joista aiemmin mainittu Arvo Aaltonen kuului 1. suomalaiseen vapaajoukkoon ja muut Pohjan Poikain rykmenttiin. Aaltonen kaatui jo 21. tammikuuta Narvajoen itärannalla, josta hänen ruumiinsa löydettiin viikkoja myöhemmin. Se saatiin kotimaahan vasta 25. helmikuuta, jolloin Helsinkiin saapui valtaosa tässä jälkimmäisessä surujuhlassa haudatuista.44

Pohjan Pojista haudattiin: Kalle Laaka Rovaniemeltä; Eino Joensuu, talollisen poika Ikaalisista; Yrjö Häyhä, työmies Viipurista; Viljo Kortesmaa, työmies Lapualta; Niilo Salo, opiskelija Vaasasta; Johan Grönvall, puuseppä Perhosta, Oskari Pietiläinen, metsänvartija Rovaniemeltä; Fredrik Vallo, työmies Alatorniosta; Yrjö Laurikainen, ylioppilas Pyhäselästä; Martin Saarikangas, konttoristi Helsingistä, sekä Torsten Silva Tampereelta. Seuraavana päivänä, 6. maaliskuuta haudattiin vielä kaksi soturia: Oskari Ahokas, renki Elisenvaarasta, ja Kalle Kettunen, koululainen Mikkelistä, joiden hautajaiset jäivät viimeisiksi Helsingin Vanhan kirkkopuiston historiassa.45

Laaka ja Joensuu kaatuivat Pajun taistelussa, jossa myös Häyhä ja Ahokas haavoittuivat kuolettavasti. Häyhä menehtyi 2. helmikuuta Tarton haavaklinikalla, jossa Ahokas jaksoi sinnitellä 14. helmikuuta saakka. Samana päivänä Kortesmaa kaatui partioretkellä Karulan alueella, vajaa 20 km Valgasta itään. Niilo Salon vuoro oli seuraavana päivänä, 15. helmikuuta samalla suunnalla, hiukan etelämpänä käydyssä Koikkülan taistelussa. Hän menehtyi päivää myöhemmin Tarton haavaklinikalla.46

Ikaalislainen Eino Joensuu, 17 v, Pohjan Poikain jääkarhu hihassa.

Ikaalisten Eino lasketaan hautaan Viipurin Yrjönä

Uutissähkeet kertoivat viipurilaisen Yrjö Joensuun kaatuneen Valgan taistelussa, kuten aikalaiset Pajun kartanon taistelua kutsuivat. Tällä oletuksella kaatunut myös 5. maaliskuuta haudattiin, vaikka Pohjan Poikiin ei kuulunut ketään Joensuu-nimistä Viipurista. Sen sijaan Pajussa taistelivat veljekset Toivo ja Eino Joensuu Ikaalisista.47

Einon kaatuminen paljastui Toivolle vasta kotiinpaluussa. Näin hän kertoi taisteluista ja tunnistamisesta Ikaalinen-lehdelle:48

”Pidin silmällä nuorempaa veljeäni. Meillä oli kaksi miestä välillä. Lähellä [Pajun] kartanoa noustessamme syöksyyn huomasin hänen jäävän paikalleen. Aavistin käyneen huonosti, mutta en voinut auttaa. Täytyi hyökätä edelleen. – Eino-veljeäni en sen jälkeen nähnyt. Riensimme taistelusta toiseen ja vasta Marienburgin valloitettuamme [21.2.] sain tilaisuuden kuulostella häntä. Vasta Helsingissä kuulin, että eräs Yrjö Joensuu oli haudattu sinne; kotipaikka tuntematon. Näin kumminkin valokuvat haudatuista ja tunsin veljeni yhdeksi heistä. Hän oli haavottunut kuolettavasti ja kuollut junassa matkalla sairaalaan.”

Useammankin kaatuneen päätyminen kirkkopuistoon johtui epämääräisistä henkilötiedoista, jotka vaikeuttivat omaisten ja muiden tunnistajien tavoittamista – tai tekivät sen mahdottomaksi.

Pettymystäkin kuvaa Aamulehteen saapunut kirje Ikaalisista: ”Hänen maallinen tomunsa ei ole meillä vapaustaistelijoitten yhteishaudassa muistuttamassa sankarin nimeä. Erehdyttävien tietojen vuoksi jäi hänen tomunsa Helsingin veljeshautaan, missä Virossa menetetyt lepäävät ikiuntaan.”49

Yrjö Häyhä menehtyi 15-vuotiaana Pajun taistelussa saamiinsa haavoihin. Valokuvaamo Konkurrent, Viipuri

”Eräs tuntematon” nuorukainen tuottaa päänvaivaa

Nuorimpana Vanhaan kirkkopuistoon haudattiin Yrjö Häyhä, joka menehtyessään Tarton haavaklinikalla oli vain 15-vuotias.

Pajun taistelu oli nuoren miehen ensimmäinen ja jäi myös hänen viimeisekseen, kuten 17-vuotiaalle Joensuulle ja monelle heidän ikätoverilleen. Pohjan Poikien taistelijoista 59,5 prosenttia oli alle 21-vuotiaita. Häyhä ei suinkaan ollut rykmentin kuopus, sillä häntä nuorempia alle 15-vuotiaita oli 3,7 prosenttia.50

Yrjö Häyhä muuttui oudosti ”erääksi tuntemattomaksi” siinä vaiheessa, kun hänen ruumiinsa tuotiin Katajanokan varranttiin. Ensimmäisissä menehtymisestä kertoneissa uutisissa kylläkin puhuttiin ”sotilas Häyrystä”, mutta 25. helmikuuta jäänmurtaja Väinämöisellä tuotujen 16 sankarivainajan luettelossa hän oli omalla nimellään eikä tuntemattomia ollut joukossa.51

Viipurilainen pioneerivääpeli Ali Häyhä luki lehtiuutisesta veljensä menehtyneen Tartossa. Hän oli jo 18. helmikuuta tiedustellut kaatuneiden huoltokomitealta kirjeitse ruumiin saapumisesta Helsinkiin ja toimittamisesta Viipuriin. Jotenkin viestit ja uutiset eivät kohdanneet toisiaan. Vielä 2. maaliskuuta päätoimikunta kehotti lehdissä – myös viipurilaisessa Maakansassa – omaisia ilmoittautumaan. Tästä ei ollut apua, sillä Yrjö Häyhän nimeä ei enää mainittu, vaan sen sijaan ”eräs tuntematon”.52 53

Akseli Hieperin, 16 v, viimeinen leposija on tuntematon, mutta hänen nimensä on ikuistettu Vironkävijäin muistomerkkiin. Valokuvaamo Hellas, Forssa

Niinpä Yrjö Häyhä haudattiin tuntemattomana maaliskuun surujuhlassa. Kuitenkin vasta vuosia myöhemmin vahvistui – tai päästiin sopuun siitä, että kyseessä oli juuri hän, sillä perhekään ei sitä alkuaan uskonut.

Huoltokomitea sai vääpeli Häyhältä kirjeen, jossa tämä kertoi saaneensa varmuuden veljensä hautaamisesta perheelle tuntemattomalla nimellä Vanhaan kirkkopuistoon – mutta jo helmikuun surujuhlassa. Tämän hän ilmoitti komitealle korjausta varten. Tämän käsityksensä Häyhän perhe ilmaisi myös 9. maaliskuuta julkaisemassaan kuolinilmoituksessa.54

Samoihin aikoihin forssalainen työnjohtaja Kalle Hieperi oli lukenut 16-vuotiaan poikansa Akselin kaatumisesta Pajun taistelussa. Hän oli useasti yhteydessä huoltokomiteaan, mutta ruumista ei vain kuulunut Forssaan. Lopulta hän osoitti 27. helmikuuta kirjeensä suoraan päätoimikunnan puheenjohtajalle ja muistutti, että Akseli oli otettu sotaan ilman hänen lupaansa. Kirje ei jäänyt viimeiseksi. Ehkä isän sinnikkyys johti siihen, että Akseli Hieperistä tuli vaihtoehto ”erääksi tuntemattomaksi”, ja se, jonka nimi aikanaan kaiverrettiin sankarihaudan muistomerkkiin.55

Verrattaessa Akseli Hieperin ja Yrjö Häyhän kuvia vainajan tunnistuskuvaan kallistui vaaka sittemmin selkeästi jälkimmäiseen. ”Yhdennäköisyyshän on ilmeinen”, kuten Lempi Ahla kirjoitti viestissään puheenjohtaja Louhivuorelle. Ulkonaisesti tämän vahvistus odotutti vuoteen 1966, jolloin veljen pyynnöstä Vironkävijäin muistomerkin jalustaan kaiverrettiin nimi Yrjö Johannes Häyhä.56 57

Akseli Hieperin hautapaikka on jäänyt tuntemattomaksi ja myös tiedot hänen viimeisistä hetkistään ovat ristiriitaisia. Ensi uutisissa hänen mainitaan kadonneen, toisaalta kerrotaan menehtymisestä junanvaunussa toimineessa kenttäsairaalassa Sangasten asemalla. Pajussa kaatuneista kirjatut tiedot risteävät ja sekoittuvat, samoin heidän ruumiinsa. Hieperin tapauksessa tätä kuvaa eversti Kalmin päiväkäsky 12. helmikuuta: ”Päiväkäskyssä n:o 26 14/I [7.2.] kaatuneeksi ilmoitettu sotilas Aksel Hiepert onkin nyttemmin todettu olleen vääpeli Lauri Pietilä, joka täten oikaistaan.”58 59

Sähkösanoma synnyttää ”Oskar Hietalan” – muistotaulujen haamusotilaan

Johan Grönvall menehtyi 12. helmikuuta munuaistulehdukseen Valgan Punaisen Ristin sairaalassa. Samana päivänä sairaalaan tuotiin kuumeen vuoksi Oskari Pietiläinen, joka Kalmin päiväkäskyn mukaan kuoli jo kaksi päivää myöhemmin sydänhalvaukseen. Ruumiit tuotiin 25. helmikuuta yhtä aikaa Väinämöisellä Helsinkiin ja haudattiinkin yhdessä kirkkopuistoon 5. maaliskuuta.60 61 62

Rovaniemen pitäjän Marrasjärven kylästä Viron-retkelle lähtenyt Pietiläinen palveli Pohjan Poikien 5. komppaniassa. Rykmentissä hänet tunnettiin Oskari Pietilänä, jota nimeä hän oli käyttänyt osin myös Lapissa. Tieto perheenisän poismenosta ehti sinne vasta kesän korvilla, kun Briita-rouva lähetti kirjeen huoltokomitealle. Sieltä vastasi 28. toukokuuta metsänhoitaja Emil Vesterinen, tuleva Viron konsuli, jonka tiedot vahvistivat kuoleman, mutta myös selittivät ruumiin jääneen Valgaan: ”Koska kuoleman syynä oli tarttuva tauti – lavantauti – ei ruumista ole voitu lähettää Suomeen.”63 64

Haudatuksi luultu Akseli Hieperi ja sähkösanoman synnyttämä ”Oskar Hietala” muistomerkin kyljessä.

Mahdollisesti tähän kirjeeseen päättyivätkin toiveet perheenisän saamisesta kotipitäjän multaan ja epäilykset ruumiin tuomisesta Suomeen. Selitys oli ymmärrettävä, vaikkakin ontuva, sillä olihan samassa 5. komppaniassa palvelleen ja samassa Valgan sairaalassa lavantauti-diagnoosin saaneen Yrjö Tammiluodon ruumis tuotu kotiin ja haudattu 12. huhtikuuta Mellilän hautausmaalle.65 66 67

Uutissähke Valgan sairaalassa menehtyneistä vaikuttaa olleen jotenkin vioittunut. Kymmenkunta suomalaista lehteä mainitsi kuolleeksi Oskar Pietilän, mutta merkitsi perään epäilevästi sulkuihin Hietalan ja kysymysmerkin: ”Oskar Pietilä (Hietala?)” Aamulehti arveli muista poiketen, että kyseessä saattoikin olla Mattila. Yksikkö oli kaikilla oikein: Pohjan Poikien 2. pataljoonan 5. komppania. Hautajaisten edellä omaisia kehotettiin lehdissä Katajanokalle tunnistamaan vainajiaan. Nyt nimiluettelossa oli vain ”Oskar Hietala” – jolle ei omaisia ilmaantunut.68 69 70

Oskari Pietiläinen haudattiin Oskar Hietalana, joka nimi usein toistuessaan muuttui ”totuudeksi”. Se esiintyy jo varhain Viron avustamisen päätoimikunnan ja kaatuneiden huoltokomitean luetteloissa, mutta vain etu- ja sukunimenä ilman lisätietoja. Sotilasyksikön kohdalla on yleensä vain viiva, sillä pian lienee havaittu, ettei Viron-retkeen ollut osallistunut ketään Oskar Hietalaa. Siltikin nimen löytää Virosta useammasta muistotaulusta ja myös Vironkävijäin muistomerkistä. Valgan kirkon ulkoseinän Pohjan Poikien kunniataulussa on sentään nimenä kersantti Oskari Pietilä.71

Vuonna 1921 Viron hallitus myönsi Marrasjärven kylään jääneelle rouva Briita Pietiläiselle ja hänen kolmen lapselleen 500 markan eläkkeen. Päätöksessä isän nimenä oli Oskari Pietiläinen. Hänen jälkeläisensä ovat tänä vuonna saaneet tietää, että hän lepää Vanhassa kirkkopuistossa.72

Viimeiset kaatuneet tuodaan Latviaan tehdyltä valloitusretkeltä

Sairaus vei Vanhaan kirkkopuistoon haudatuista myös Fredrik Vallon, joka menehtyi 23. helmikuuta keuhkokuumeeseen Tarton 3. sotilassairaalassa. Kaatuneista neljän viimeisen elämänlanka katkesi Latviassa, eversti Kalmin valloitusretkellä Marienburgiin eli nykyiseen Alūksnen kaupunkiin.

Yrjö Laurikainen, Karjalaisen Osakunnan ylioppilas Karjalan radan Niittylahdesta, joka lähti Viron-retkelle Hans Kalmin kutsun innoittamana.

Ensimmäisenä kaatui retken valmisteluvaiheessa Yrjö Laurikainen. Hän sai luodin rintaansa 18. helmikuuta ajaessaan ryhmänsä kanssa takaa vihollista Riian–Pihkovan maatien varrella, ”kolme virstan päässä Luxenhofista” – nykykartalla Apen pikkukaupungista itään.73 74 75

Kalle Kettunen kaatui varsinaisessa Marienburgin valloitustaistelussa 21. helmikuuta, ja Martin Saarikangas menehtyi siellä saamiinsa vammoihin kenttäsairaalassa kaksi päivää myöhemmin.76

Viimeisenä Kirkkopuistoon haudatuista kaatui Torsten Silva. Kolmen miehen partio lähti 25. helmikuuta Apen eli silloisen Hoppenhofin rautatieasemalta hakemaan hevosella lähitaloista heiniä ja maitoa. He löysivät ja ottivat heinäkuormansa, mutta joku siitä vihastunut kävi salaa kutsumassa vihollispartion paikalle. Silvan rinnalla kaatui ruokolahtelainen Evald Simanainen, joka haudattiin Imatralle.

Silva haudattiin jo 5. maaliskuuta. Viimeisinä miehinä sankarihautaan pääsivät seuraavana päivänä Oskari Ahokas ja Kalle Kettunen.

Veljeshautaan saatettiin kahdessa julkisessa surujuhlassa ja kahdessa erillisessä hautauksessa yhteensä 31 suomalaista sankarivainajaa. Heistä vanhin oli 54-vuotias Johan Grönvall ja nuorin 15-vuotias Yrjö Häyhä. Kymmenen miestä oli syntynyt 1900-luvun puolella ja kahdeksantoista 1890-luvulla.

Neljäntoista miehen elämä päättyi 1. suomalaisen vapaajoukon riveissä ja seitsemäntoista Pohjan Poikien rykmentissä. Helsinkiläisiä – kaupungista tai pitäjän puolelta – haudattiin kolmetoista. Sankarihauta on siten aidosti valtakunnallinen ja edustaa molempia sotilasyksikköjä.

Sankaruus ei katso hautaa. – Malmilla lepäävä Alvar Saxén taisteli Viron armeijan Panssari­juna­divisioonan suomalaisessa pataljoonassa ja kuoli haavoituttuaan 22.4.1919 Võrumaan Mustjõella.

”Kaatuneet haudattaneen tästä lähin Viroon”

Kirkkopuiston hauta oli sulkeutunut. Viimeistä surujuhlaa kuvaavien palstojen vieressä kerrottiin Viron avustamisen päätoimikunnan oudohkoista suunnitelmista:

”Kun ei Helsingissä ole voitu luovuttaa toista sopivaa paikkaa niiden veljeshaudaksi, jotka kaatuvat varjellessaan maamme etelärajaa ja taistellessaan Viron vapauden puolesta, on päätoimikunta katsonut olevansa pakotettu kääntymään Viron hallituksen puoleen pyynnöllä, että ne kaatuneet, joiden hautaamisesta omaiset eivät itse pidä huolta, haudattaisiin yhteiseen veljeshautaan Virossa.”

Edelleen päätoimikunta velvoitti omaiset sähköttämään tai kirjoittamaan heti huoltokomitealle, kun he näkevät sanomalehdessä tiedon kuolemasta. Omaisten pyynnöstä kaatunut luvattiin toimittaa lähimmälle rautatieasemalle, josta ruumis oli noudettava. ”Ellei sellaista pyyntöä tule muutaman päivän kuluessa, haudataan kuollut huoltokomitean toimesta Viroon”, varoitettiin lopuksi.77

Vapaaherra Kristian von Alfthan, entinen kansanedustaja ja 1. suomalaisen vapaajoukon lääkäri, joka sairastui Narvan valloitus­retkellä keuhkokuumeeseen. Museoviraston kuvakokoelmat, kuvaaja: August Schuffert.

Tosiasiassa yhteishautaa Viroon ei perustettu. Kaikki päätoimikunnan alaisissa yksiköissä kaatuneet – paitsi taisteluissa kadonneet – tuotiin lopulta kotiseutunsa perhe- tai sankarihautaan, samoin palveluksessa saatuihin sairauksiin menehtyneet. Loppuvuoden 1919 aikana kylläkin enintään kahdeksan suomalaista sai leposijansa Tallinnan, Tarton tai Pärnun hautausmailta, mutta he olivat miehiä, jotka olivat siirtyneet Viron armeijan yksiköihin ja pois avustustoimikunnan vastuulta.

Päätoimikunta päätti jatkaa hautauksia tuolloin Helsingin pitäjän puolella sijainneella Malmin hautausmaalla. Kokouksessa puhuttiin yhteishaudasta ja muistomerkistä, mutta kumpaakaan ei sinne tullut. Miehet haudattiin erilleen – ja hautapaikkojen tarvekin jäi lopulta muutamaan. Nämäkin haudat päätettiin järjestää pysyviksi.78

Malmille haudattiin työmies Juho Ahonen, lyseolainen Helge Elfgrén, vänrikki Alvar Saxén, konttoristi Georg Öhman sekä alkuaan Pärnuun haudattu Helge Aspelin. Iisalmelainen Ahonen haudattiin yksinomaan päätoimikunnan toimesta, ”kun ei kukaan omainen ilmoittautunut vainajaa perimään”. Ahosen, Aspelinin ja Elfgrénin hautapaikat on menetetty unohduksen tuolle puolen – ehkä hoitamattomina.79 80

Hietaniemen perhehautoihin laskettiin vuoden loppuun mennessä neljä sotilasta: kapteeni Armas Corell, merimies Valter Lagerström ja konttoristi Yrjö Railio ja toimitusharjoittelija Eero Kuokkanen, joka haudattiin Kaartin hautausmaan puolelle. Kapteeni Corell kaatui Laukaanjoella, Kotkon eli Orlyn inkeriläiskylässä – ilmeisesti viimeisenä suomalaisena vapaaehtoisena 11. joulukuuta 1919. Lisäksi Hietaniemeen haudattiin 1. suomalaisen vapaajoukon lääkäri, vapaaherra Kristian von Alftan, joka menehtyi keuhkokuumeeseen vain kolme viikkoa Narvan vapauttamisen jälkeen. 81 82 83 84

Santeri Ivalo puhuu – ja Viron hallitus voittaa äänin 27–23

Lupaus muistomerkistä ajankohtaistui kaksi vuotta myöhemmin. Viron avustamisen päätoimikunnan silloinen puheenjohtaja Santeri Ivalo ilmoitti 13. helmikuuta 1921 toimikunnalle, että Viron hallitus oli myöntänyt 200 000 markkaa kaatuneiden muistopatsaalle Vanhaan kirkkopuistoon.85

Samassa kokouksessa toimikunta päätti valmistuttaa omista varoistaan mustasta graniitista toisen muistopatsaan Hietaniemeen, joka saatiinkin sinne jo samana vuonna. Hoitosopimus seurakuntien kanssa ”Viron vapaustaistelussa kaatuneiden haudasta” solmittiin 15. marraskuuta ”kaikeksi tulevaisuudeksi niin kauan kuin haudan alue säilytetään rauhoitettuna kirkkomaana”.86

Vironkävijäin muistopatsaan paljastus, Suomen Kuvalehti nro 22, 2.6.1923

Viron lähetystö kääntyi syyskuussa asiassa Helsingin kaupungin puoleen. Kahden vuoden takaiset muistot saattoivat aluksi palata mieleen, sillä valtuuston valmisteluvaliokunta esitti hakemusta hylättäväksi. Santeri Ivalo oli myös kaupunginvaltuutettu ja juuri hän ehdotti hyväksymistä, kun valtuusto 5. lokakuuta otti asian käsittelyyn. Hän huomautti, että ”anomuksen hylkääminen olisi loukkaus ystävällisissä suhteissa olevaa valtaa kohtaan”. Ivalon hyväksyvä ehdotus voittikin 27 äänellä 23 vastaan.87 88 89

Muistopatsaan luonnoskilpailu avattiin 1. joulukuuta ja siihen jätettiin 93 luonnosta. Palkinnot jaettiin 28. huhtikuuta 1922, mutta 1. palkinto jätettiin jakamatta, sillä lautakunnan mukaan yksikään luonnos ei vastannut asetettuja vaatimuksia. 2. palkinnon jakoivat nimimerkki ”4 kypäriä”, laatijat kuvanveistäjä Gunnar Finne ja arkkitehti Väinö Vähäkallio, ja nimimerkki ”Viron kävijät”, laatijat kuvanveistäjä Into Saxelin ja arkkitehti J. S. Sirén.90 91

”Ne ovat hautamonumentteja sanan täydessä merkityksessä, joita koristavat yksinkertaiset sivuihin veistetyt kohokuvat: Finnen ja Vähäkallion luonnoksessa soihtua kädessään pitävä, liitelevä hengetär, Saxelinin ja Sirénin patsaassa toisella puolen kolme ratsastajahahmoa, toisella puolella kolme laivan kuvaa. Edelliseen on kuhunkin yläkulmaan sijoitettu sotilaskypärä, jälkimmäisen päättyessä palloon kiinnitettyyn ristiin.” – Näin Uusi Suomi arvioi 2. palkinnon saaneita luonnoksia tuoreeltaan.92

Viron hallitus valitsi suunnittelun pohjaksi Sirénin ja Saxelinin ehdotuksen. Lähettiläs Friedrich Akel allekirjoitti 8. syyskuuta taiteilijoiden kanssa sopimuksen, joka määräsi hinnaksi 103 600 markkaa ja patsaan luovutettavaksi viimeistään 15. helmikuuta, sillä se oli määrä paljastaa 24. helmikuuta 1923, Viron itsenäisyyden 5-vuotispäivänä. Sankaripatsas valmistui sovitusti ja se toimitettiin peitettynä Vanhaan kirkkopuistoon. Niin jäikin kolmeksi kuukaudeksi. Jäätilanne jätti ensin valtuuskunnat Tallinnaan ja lopulta paljastus lykkääntyi eri syistä 27. päivään toukokuuta.93 94 95 96 97 98 99 100

Vanhan kirkkopuiston Vapaudenristi – ennen vuoden 1981 ryöväreitä ja sittemmin. Kuvassa etupuoli, jossa on E-kirjain ja miekkaa iskuun kohottava haarniskoitu käsi. Selkämyksessä on kunniamerkin perustamispäivä 24.II.1919.

Hautaristiksi vaihdetaan Viron Vapaudenristi

Viron valtio luovutti Taivassalon himmeäksi hiottuun graniittiin veistetyn monumentin Helsingin kaupungin omistukseen ja hoitoon. Kaupunginvaltuuston puheen­johtaja Leo Ehrnrooth vakuutti, että ”sille tullaan omistamaan kaikkea sitä kunnioittavaa hoivaa, mihinkä tämä maittemme yhteinen muisto velvoittaa”.101 102

Saxelinin luonnoksen ratsumiehet lippuineen toteutuivat myös lopullisen muistomerkin etukyljellä. Symbolisesti vaikuttavin ratkaisu oli vaihtaa valtakunnanomenan kaltainen risti Vapaudenristiin, Viron arvostetuimpaan kunnia­merkkiin, jonka myönnettiin postuumina myös yhdeksälle Vanhassa kirkkopuistossa lepäävälle.103

Ehrnroothin sitoumus piti silloinkin, kun Viro oli miehitetty fyysisesti ja Suomi henkisesti. Viron pakolaisten keskusjärjestön Teataja-lehdessä kiitettiin elokuussa 1979 – keskellä Brežnevin aikaa – Helsingin kaupunkia, joka oli hyvällä maulla kunnostanut Vironkävijäin muistomerkin.104

Virolaisten merimiesten seppeltenlasku laivastovierailulla Helsinkiin 17.9.1931. Kuva: Pietinen, Museovirasto – Musketti

Panu Toivonen pelastaa Helsingin maineen

Lievältä tuntuvan kolauksen – mutta kaikki virolaisten pakolaislehdet maailmanlaajuisesti kattavan – Helsingin maine sai kaksi vuotta myöhemmin. Teataja-lehden kiitoksin julkaisemat kuvat tulivat uusiokäyttöön, ja monipolvinen saaga jatkui seuraavat kaksi vuotta.

Kuva Helsingin Vironkävijäin muistomerkistä levittäytyi 31. heinäkuuta 1981 maailman palstoille uutisesta, jonka otsikko kysyi viroksi: ”Kuhu kadus Vabadusrist Helsingis asuvalt Eesti Vabadussõja mälestussambalt?”105

Vapaudenristi oli kadonnut Viron vapaussodan muistomerkiltä, ja kirjoituksen mukaan olennainen kysymys kuului, olivatko asialla olleet pienet vai ”isot” huligaanit. Valpas ja vaientamaton Viron-ystävä, kaupungin­valtuutettu Panu Toivonen otti asian nyt hoitaakseen. Hän totesi, että muistomerkin häpäisy on rikoslaissa säädettyä hautarauhan rikkomista ja siten poliisitutkintaan kuuluva rikos. Tällä kertaa riitti kuitenkin ilmoituksesta puisto-osastolle, joka pani heti uuden ristin tilaukseen.106 107

Uusi risti saatiin pian, ja yhtä pian se oli poissa. Toivonen totesi mieleensä juolahtavan, että ”tietyn lajin poliittiset terroristit ovat liikkeellä”. Nyt uusi risti odotutti seuraavaan kesään 1982 asti – ja vei ojasta allikkoon. Se lennähti vauhdikkaasti pakolaislehtien otsikoihin ”sensuroituna ristinä”.

Suomen Heimosoturien Liiton edustajat laskevat seppeleensä heimosotien alkamisen 25-vuotis­juhlassa 21.3.1943. – Huomaa kaksisävyinen Vapauden­risti, joka katsoo hautaa eli Bulevardille päin. Kuva: alikersantti N. Verronen, SA-kuva.

Rististä oli unohdettu Vapaudenristin tunnukset: E-kirjain ja iskuun kohotettu miekka. Toivosen tuli kohottaa vielä kerran sanansa säilä – ja tammikuussa 1983 tunnukset lopulta saatiinkin. Tarkemmin katsoen selkkaus muutti kylläkin ristin muotoilun ja sävytyksen.108 109 110 111 112

Vapaudenristi valvoo 31 kaatuneen hautaa 113

Viro viettää tänä vuonna vapaussotansa 100-vuotisjuhlaa. Viron vapaussodan historian seura on tässä yhteydessä havainnut, että Vanhan kirkkopuiston Vapaudenristi ei ole alkuperäisessä, oikeassa asennossaan. Risti on jostain syystä kääntänyt kylkensä kaatuneille, vaikka sen tulee katsoa heidän hautaansa eli Bulevardille päin.114

Vapaudenristi on osa patsaan etusivua siinä kuin veistetyt kolme ratsumiestäkin. Kaupungin julkisista veistoksista vastaa Helsingin taidemuseo, jonka verkkosivun valokuvassa risti on asianmukaisessa asennossa. Olisi toivottavaa, että museo suuntaisi ristin oikein vielä juhlavuoden aikana.115

Vapaudenristin kääntyminen pois Virossa kaatuneista hämärtää osaltaan kykyä nähdä sankarihaudan kokonaisuus. Hauta-alue jää vain puiston kukkaistutukseksi, jos huomio keskittyy patsaaseen ja sen kolmikielisiin riimeihin. Muistomerkillä on erityinen merkityksensä niiltä vuosilta, joina se todisti maailmalle Viron vaiettua olemassaoloa. Ensisijaisesti se on siltikin Viron puolesta kaatuneiden hautamonumentti ja siihen kuuluva Vapaudenristi ensisijaisesti heidän hautaristinsä.

Vironkävijäin sankarihauta, Helsinkin Vanha kirkkopuisto

Vironkävijäin sankarihauta ja sen muistomerkki. – Viron hallituksen hyväksymän suunitelman mukaisesti patsaan etusivu katsoo etelään ja siellä kaatuneisiin suomalaisiin, joiden haudat jatkuvat kukkaistutuksen suuntaan. Oikeassa asennossaan sinne katsoo Vapaudenristikin, jonka selkämys on tässä kuvassa Yrjönkadulle päin ja miekkapuoli puistoon. Etusivulla on kolme ratsastajahahmoa sotalippujen alla ja vastakkaisella sivulla kolme laivaa kuvaten merentakaista retkeä. Sivupinnolle on kaiverrettu muistolauseet ja nimitiedot. Kunniakäynneillä seppeleet, kynttilät ja muut tervehdykset tulisi ensisijaisesti jättää etusivulle eli hautakentän päähän. – Vertaa tätä kuvaa ja Viron laivastovierailulla vuonna 1931 otettua kuvaa!


Kuvasarja Vironkävijäin sankaripatsaan paljastusjuhlasta 27.5.1923

Paljastustilaisuus seitsemässä kuvassa valokuvaaja August Vannasin silmin. Viron hallituksen puolesta muistomerkin luovutti ulkoministeri Aleksander Hellat, jonka puhuu ensimmäisessä kuvassa.

Lopuksi vertailuksi kuva vuodelta 1939, jossa senaattori O. W. Louhivuori laskee Viron avustamisen päätoimikunnan seppeleen Viron vapaussodan 20-vuotisjuhlien aikana – ja toinen vuodelta 1990, jossa ovat vuorostaan kunniakäynnillä jatkosodan Suomen-pojat. – Lähde: Viron kansallisarkisto, EFA.8.A.449, EFA.2.0.28008 (kuvaaja Artur Kalm) ja EFA.332.0.155405 (Kultuur ja Elu).116

Lähteitä ja lisätietoa | Allikad ja lisainfo

  1. Vilho Helanen, Suomalaiset Viron vapaussodassa, Kirja 1921
  2. Henkilöluettelo Viron avustamisen päätoimikunnan ja sen alakomiteoiden jäsenistä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  3. Lempi Ahlan kokoelma, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  4. Anto Eskola, Estofilia, Suomen Tallinnan-suurlähetystö 2018
  5. Suomalaiset vapaaehtoiset taistelussa, STT, Aamulehti 11.1.1919
  6. Arthur Liikanen kävi Vöyrin sotakoulua, Liikasten sukuseura ry
  7. Knut Hugo Nilsson Nordstrand, Signalementsfotografier 1869-1920, Stockholms stad
  8. Viron vapaustaistelussa kaatuneitten hautaus eilen, Uusi Suomi 23.1.1919
  9. Våra stupade. Deras gravar. Georg Långström, Hufvudstadsbladet 30.1.1919
  10. Partiolaisvainajia – Georg Långström, Ole valmis! 1.3.1919
  11. Hjalmar Öhman, En ung hjälte fallen, Hufvdstadsbladet 31.1.1919
  12. Georg Arthur Långström, kuolinilmoitus, Hufvudstadsbladet 1.2.1919
  13. Nuoren soturin viimeinen matka, Uusi Suomen Iltalehti 4.2.1919
  14. En fallen hjälte, Georg Arthur Långström, Veckans Krönika 8.2.1919
  15. Viron hallitus pystyttää muistomerkin kaatuneitten haudalle, STT, Uusi Suomi 30.1.1919
  16. Kirkollis- ja opetusministeriön päätös 1.2., Suomen Kirkon Julkisia Sanomia 2–3/1919
  17. Pöytäkirja Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 1.2.1919, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  18. En samfälld grav för de i Estland stupade, Dagens Press 3.2.1919
  19. Lucas, Dagens text, 14.2.1919
  20. Timo, Röyhkeilyä, vastaus Lucasille, Uuden Suomen Iltalehti 15.2.1919
  21. Kaatuneiden omaisille, Vakka-Suomi 8.2.1919
  22. Eilen saapui 25 Virossa kaatuneen sankarin ruumiit, Uusi Suomi 15.2.1919
  23. Neljän Helsinkiin tuodun kaatuneen omaisista ei ole tietoa, Karjala 20.2.1919
  24. Virossa kaatuneiden vapaussankarien hautajaiset, Uusi Suomi 14.2.1919
  25. Veljeskansoja yhdistävä suuri surujuhla, Uuden Suomen Iltalehti 17.2.1919
  26. Virossa kaatuneiden suomalaisten hautaus, Helsingin Sanomat 17.2.1919
  27. Virossa kaatuneitten hautaus Helsingissä, Mikkelin Sanomat 17.2.1919
  28. Eesti vabadussõjas langenud soomlaste matus Helsingis, Päewaleht 20.2.1919
  29. Tänään saapuvat 12 Virossa kaatuneen suomalaisen ruumiit, Uusi Suomi 7.2.1919
  30. Helsingissä 16. helmikuuta veljeshautaan haudattu on tunnettu kersantti Hjalmar Välimaaksi Lappajärveltä, Vaasa 27.2.1919
  31. En fallen hjälte, Sigurd Ahlström, Hufvudstadsbladet 15.2.1919
  32. Suomen pojat tulessa, Uusi Suomi 10.1.1919
  33. Nuoren urhon tuho, Lauri Immanuel Pesonen, Helsingin Sanomat 4.2.1919
  34. Lauri Immanuel Pesonen, Uusi Suomi 9.2.1919
  35. Ei suomalainen pelkää, siis ei pusulainenkaan, Henrik Tallberg, Uusimaa 14.02.1919
  36. Viron taisteluissa kaatunut Antti Kärnä, Suomen Sotilas 8.2.1919
  37. Estlänska grave i Gamla kyrkans trädgård. Hälsovårdsnämden har opponerat sig. | De i Estaland stupade finländarnas begravning, Dagens Press 17.2.1919
  38. Virossa kaatuneitten suomalaisten haudat. Terveydenhoitolautakunta vastustaa niiden sijoittamista Vanhan kirkon puistoon, Uusi Suomi 19.2.1919
  39. Kaupunginvaltuuston kokous 25.2., Suomen Sosialidemokraatti 26.2.1919
  40. Pöytäkirja Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 27.2.1919, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  41. Suomalaisten sankarivainajien kotiinsaatto, Uusi Suomi 4.2.1919
  42. Virossa kaatuneiden suomalaisten hautaus tänään, Uusi Suomi 5.3.1919
  43. Virossa kaatuneitten hautaus eilen, Uusi Suomi 6.3.1919
  44. ”Väinämöisellä” tuotiin eilen Helsinkiin seuraavat suomalaiset sankarivainajat: mm. Häyhä, Yrjö; Hietala, Oskar (P.P. II p. 5 k.); Grönvall, Johannes, Uusi Suomi 26.2.1919
  45. Martil (?) Vicktor Saarikangas, kuolinilmoitus, Hufvudstadsbladet 5.3.1919
  46. Hemmi Laaka, Kalle Laaka in memoriam, Pohjolan Sanomat 18.3.1919
  47. Valkassa kaatuneet suomalaiset, mm. Yrjö Joensuu, Uusi Suomi 8.2.1919
  48. Ikaalislaista Viron-poikaa haastattelemassa, Ikaalinen 18.4.1919
  49. Kirje Ikaalisista, Aamulehti 9,7.1919
  50. Olavi Hovi ja Timo Joutsamo, Suomalaiset heimosoturit Viron vapaussodassa ja Itä-Karjalan heimosodissa vuosina 1918–1922, Turun yliopiston Suomen historian laitos 1971
  51. Haavoista kuoli sotilas Häyry, kotipaikka tuntematon, Aamulehti 8.2.1919
  52. Vääpeli Ali Häyhän kirjeet 18.2. ja 11.3.1919, Kaatuneiden huoltokomitealle saapuneita kirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  53. Näiden omaiset eivät ole ilmoittautuneet (mm. Oskar Ahokas, Oskar Hietala, Arvo Kortesmaa, Yrjö Joensuu, Kalle Laakka ja ”eräs tuntematon”), Maakansa 2.3.1919
  54. Yrjö Johannes Häyhä, kuolinilmoitus, Karjala 9.3.1919
  55. Kalle Hieperin kirjeet 27.2. ja 3.3.1919, Kaatuneiden huoltokomitealle saapuneita kirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  56. Virossa kaatuneen nimi muistomerkkiin, Helsingin Sanomat 2.9.1965
  57. Marja Pehkonen, Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta, Helsingin kaupunginmuseo 2008
  58. Taistelun jälkeen joutunut kadoksiin Aksel Hieberg Forssasta, Aamulehti 8.2.1919
  59. Hiepert onkin Lauri Pietilä, Pohjan Poikain komentajan päiväkäsky n:o 32, Valga 12.2.1919, Põhja Poegade Rügemendi ülema päevakäsud, Rahvusarhiiv
  60. Johan Grönvall 6. komppaniasta on kuollut, Pohjan Poikain komentajan päiväkäsky n:o 32, Valga 13.2.1919, Põhja Poegade Rügemendi ülema päevakäsud, Rahvusarhiiv
  61. Sairaskirja, Pohjan Poikien II pataljoonan 5. komppania 1919, Kansallisarkisto
  62. Oskar Pietilä 5. komppaniasta on kuollut, Pohjan Poikain komentajan päiväkäsky n:o 35, Valga 16.2.1919, Põhja Poegade Rügemendi ülema päevakäsud, Rahvusarhiiv
  63. Eemil Vesterisen kirje Briita Pietiläiselle 28.5.1919, Lähetettyjä kirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  64. Emil Vesterinen, Estofilia, Suomen Tallinnan-suurlähetystö 2018
  65. Yrjö Johannes Tammiluoto, kuolinilmoitus, Uusi Aura 25.3.1919
  66. Yrjö Tammiluodon hautaus Mellilässä, Uusi Aura 15.4.1919
  67. Iiris Heino, Hinnalla hengen ja veren. Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919, Helsingin yliopiston historian laitos 2000
  68. Sähkösanomatiedon mukaan ovat Walkin sairaalassa kuolleet: Johannes Grönvall, Perhosta, Oskar Pietilä (Hietala?) 2 patalj. 5. komppaniasta, Keski-Savo 25.2.1919
  69. Sähkösanomatiedon mukaan ovat Valkin sairaalassa kuolleet: Johannes Grönvall, Perhosta, Oskar Pietilä (Hietala?) II pat. V kompp., Uusi Suomi 25.2.1919
  70. Sähkösanomatiedon mukaan ovat Valkin sairaalassa kuolleet: Johannes Grönvall, Perhosta, Oskar Pietilä (Mattila?) II patalj. V kompp., Aamulehti 26.2.1919
  71. Oskar Hietala, Suomen sotasurmat 1914–1922, Valtioneuvoston kanslia 2002
  72. Luettelo omaisten eläkeanomuksista, jotka Viron hallitus on hyväksynyt, Tappioluetteloita ym., Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  73. Yrjö Laurikaisen kirje 27.12.1919, Palvelukseen halukkaiden ilmoittautumis- ja tiedustelukirjeitä, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  74. Hans Kalm, Kalmin pataljoonalaisille! Uusi Päivä 24.12.1918
  75. Sankari rajantakainen. Yrjö Laurikainen, Nuori Voima 7/1919
  76. Useimmille mikkeliläisille tuttu Kalle Kettunen, Mikkelin Sanomat 5.3.1919
  77. Virossa kaatuneet suomalaiset haudattaneen tästä lähin Viroon, Aamulehti 6.3.1919
  78. Pöytäkirjat Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 19.10.1920 ja 26.10.1921, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  79. Finländska frihetskämpar, Helge Elfgren, Alvar Saxén, Hufvudstadsbladet 10.5.1919
  80. Virossa kaatunut suomalainen Juho Ahonen, Aamulehti 29.4.1919
  81. Valter Lagerström, Hangö 31.7.1919
  82. Eero Kuokkanen, Uusi Suomi 4.6.1919
  83. Soome Vabariigi kangelane kapten Corell, Waba Maa 16.12.1919
  84. Tohtori Kristian von Alfthan, Uuden Suomen Iltalehti 14.3.1919
  85. Pöytäkirja Viron avustamisen päätoimikunnan kokouksesta 13.2.1921, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  86. Haudan ylläpitositoumus, Viron avustamisen päätoimikunta 1918–1927, Kansallisarkisto
  87. Viron hallitus aikoo pystyttää muistopatsaan haudalle, Helsingin Sanomat 28.9.1921
  88. Helsingin kaupungin valmisteluvaliokunta ehdottaa Viron hallituksen pystyttämisanomuksen hylättäväksi, Uusi Suomi 2.10.1921
  89. Virossa kaatuneiden haudalle muistopatsas, Iltalehti 6.10.1921
  90. Vironkävijäin muistomerkin taidekilpailu, lehti-ilmoitus, Helsingin Sanomat 1.12.1921
  91. Kilpailutuloksia, Arkkitehti 3/1922
  92. Virossa kaatuneiden hautapatsas, 2. palkinnot kuvina, Uusi Suomi 30.4.1922
  93. Estlandfararnas gravmonument, Svenska Tidningen 8.9.1922
  94. Vironkävijäin hautamonumentti. Lopullinen suoritus arkkitehti J. S. Sirénille ja kuvanveistäjä Into Saxelinille, hyväksytyn teoksen kuvaus, Iltalehti 9.9.1922
  95. Mälestusmärgi püstitamise asjus Soome vabatahtlikkude hauale, Postimees 16.9.1922
  96. Hautapatsaan paljastaminen lykkääntyy keväämmäksi, Iltalehti 24.2.1923
  97. Viron itsenäisyyden 5-vuotispäivä, Iltalehti 26.2.1923
  98. Eesti iseseisvuse aastapäeva pidamine Helsingi Eesti asunduses, ”Mälestussammas seisab kaetult juba ammugi valmis ja on plankaiaga ümber piiratud”, Päewaleht 7.3.1923
  99. Paljastamispäivä vielä epävarma, ”Aiotaan paljastaa 28. huhtikuuta”, Iltalehti 9.3.1923
  100. Vironkävijäin muistopatsas paljastetaan tk. 27. pnä, kutsu, Uusi Suomi 19.5.1923
  101. Vironkävijäin sankaripatsas paljastettu, Iltalehti 28.5.1923
  102. Vironkävijäin muistomerkki paljastettu, kuvia, Suomen Kuvalehti 2.6.1923
  103. Jaak Pihlak, Mati Strauss, Ain Krillo, Eesti Vabaduse Risti kavalerid, Viron Vapaudenristin ritarien matrikkeli, Vabadussõja Ajaloo Selts 2016
  104. Helsingi kiri: kirikuaias mälestusammas maitsekalt restaureeritud, Teataja 18.8.1979
  105. Kuhu kadus Vabadusrist Helsingis asuvalt mälestussambalt? Teataja 31.7.1981
  106. Panu Toivonen (1921–2006), Viron-ystävä ja toisinajattelija, Wikipedia
  107. Eesti Vabadusrist pannakse tagasi mälestussambale Helsingis, Teataja 10.10.1981
  108. Mälestussambalt kadus jälle Eesti Vabadusrist, Vaba Eestlane 15.12.1981
  109. Eesti vabadusrist kadunud Helsingi-sambalt, Eesti Päevaleht 23.6.1982
  110. Tsenseeritud rist Eesti Vabadusõja mälestusambal Helsingis, Teataja 7.8.1982
  111. Moonutatud Vabadusrist, Teataja 13.11.1982
  112. Vabadusrist Helsingis jälle korras, Eesti Päevaleht 29.1.1983
  113. Heimosotien alkamisesta on kulunut 25 vuotta, Suomen Heimosoturien Liiton edustajat laskevat seppeleen Vironkävijäin sankarihaudalle, Finlandia-katsaus 3, video alkaen 00:45, Finlandia Kuva 1943, Elonet.fi, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti
  114. Vabadussõja mälestusmärgid II, koonnut ja kustantanut Mati Strauss 2005
  115. Vironkävijäin muistomerkki, valokuva, Helsingin taidemuseo (HAM)
  116. August Vannas, Vabadussõjas langenud soomlaste mälestussamba avamine Helsingis 27. mai 1923. a., Fotis, Rahvusarhiivi fotoinfosüsteem